Tarina Hetasta – Hevostietoutta 1930-lopulta

Kuvassa on Heta ja heinäharavan päällä istumassa tamperelainen Hertta, joka oli avomiehensä kanssa maataloustöissä jatkosodan aikaan kesällä 1942. Kaupungissa asuvia määrättiin sota-aikana maatiloille töihin kukin muutamaksi päiväksi. Maatiloilta oli joutunut rintamalle miesväkeä ja hevosiakin, joten apua tarvittiin turvaamaan ruoan tuottaminen ja riittäminen kaikille suomalaisille.

Hevosemme sai varsan keväällä. Varsaa tavattiin sanoa ensimmäisenä vuonna takkuvarsaksi eli takkuriksi takkuisen karvansa vuoksi. Karva vaihtui sileämmäksi hevosen karvaksi noin vuoden ikäisenä. Toisena talvena se oli ’opetettava’ eli sitä alettiin opettaa työhön. Tosin tämä oli paremmin sanoen vain ajelua reellä; mitään raskasta työtä sillä ei vielä teetetty.

Seuraavana eli kolmantena talvena nuori hevonen tituleerattiin nimikkeellä ’toista vetävä’, joka tarkoitti, että se totutteli vetämään jonkinlaisia kuormia jo toista vuotta. Hevonen kesti tällöin jo vähän raskaampaa ajoa.

Vuonna 1939 Leppäkoskessa oli vanha ruuna Poku, vanha tamma Heta, toista vetävä Leikki ja opetettava Teija. Sotaa varten perustettu hevosottolautakunta oli merkinnyt hevosista sotaan sopivan toista vetävän Leikin otettavaksi eli töihin rintamalle, jos sota tulisi. Isäni Lauri kuitenkin myi Leikin kesällä 1939.

Sodan tuloon ei uskottu – luotettiin hallituksen ilmoitukseen, ettei mitään sodan vaaraa ole. Isä ei tullut tästä syystä ilmoittaneeksi hevosottolautakunnalle tuon merkityn hevosen myyntiä ja huomasikin karvaasti virheensä: kun sota sitten alkoi marraskuun lopulla, sinne joutuikin isäni lisäksi vanha Heta, joka oli tiine eli kantoi varsaa.

Mukaan menivät talosta myös rattaat ja valjaat. Koska talosta oli hevonen merkitty otettavaksi, yksi hevonen sotaan oli annettava. Tehtävä lankesi Hetalle, sillä vanha Poku ontui ja opetettava Teija oli liian nuori.

Talvisota päättyi maaliskuussa 1940 ja isäni palasi kotiin. Jonkin ajan kuluttua ilmoitettiin, että hevonen on Tyrvään asemalla. Sinne on Leppäkoskesta 30 kilometriä matkaa. Ilmoittaja sanoi, että hevonen kuulemma on tiine, mitä hän ei itse uskonut. Kun isä meni polkupyörällä hakemaan Hetaa, hirnahti se iloisesti isäntänsä nähdessään. Hetalla oli vain riimu päässään ja siinä kahden metrin narun pätkä kiinni.

Isä lähti taituroimaan pyörällä narun pää kädessään. Varjopaikoissa oli keväällä vielä lumisohjoa, joten pyöräily oli hankalaa hevosen kanssa. Heta veti niin voimakkaasti, että isän oli pakko tehdä ratkaisu; hän irrotti riimusta narun Helinin pajan kohdalla – se sijaitsi lähellä nykyistä Väriaittaa – ja antoi hevosen mennä. Se lähti viilettämään vauhdilla kotiin, etelään päin.

Heta juoksi syntymäkotiinsa Suonpäähän ja pysähtyi tallin eteiseen. Se oli tullut Suonpäästä myötäjäisinä Oiva-äitini mukana kilometrin päähän Leppäkoskeen. Suonpäässä hevonen tietysti heti tunnistettiin ja taputtelijoita riitti. Lauri-isä saapui pitkän ajan päästä perässä pyörällään; hän arvasi Hetan suunnanneen juuri syntymäkotiinsa. Kotiin Leppäkoskeen he tulivat niin, että Heta juoksi edellä ja isäntä pyöräili perässä.

Runsaan kahden kuukauden kuluttua Hetalle syntyi orivarsa. Se oli vähän normaalia pienempi, koska sodassa eivät ruoat ja tallit olleet yhtä hyviä kuin kotona. Terve varsa kuitenkin oli.

Muistellut Seppo Leppäkoski, puhtaaksi kirjoittanut tytär Seija Hakanen

Jätä kommentti