Eräässä huittislaisessa opiskelijayksiössä on viime aikoina seurattu surullisena uutisia Afganistanista. Mohammad Shah Arefi, tutummin Sakke, uskoo Talibanin valtaannousun lisäävän sekasortoa koko maailmassa.
Sakke tietää myös sen, että niin hazaroille, joihin hän itsekin kuuluu, kuten muillekin vähemmistöille sekä erityisesti naisille koittavat entistä ankeammat ajat hänen synnyinmaassaan Afganistanissa.
”Historia toistaa itseään, ikävä kyllä”, hän sanoo hiljaa.
Hazarat kärsivät kovia edellisen Taliban-hallinnon aikana ja pelko ajoi myös Sakken lapsuudenperheen pakolaisiksi naapurivaltio Pakistaniin. Siellä, paperittomina pakolaisina, asuvat edelleen Sakken vanhemmat, joita hän ei ole nähnyt vuoden 2015 jälkeen. Ei sen jälkeen, kun nuori 16-vuotias Sakke tuli salakuljettajien vaarallisia reittejä pitkin ensin Keski-Eurooppaan, ja lopulta Suomeen.
Sakken matkan salakuljettajille maksoi hänen veljensä, joka toivoi pikkuveljelleen vain ihmisarvoista elämää.
”Lähde, kun vielä voit”, olivat veljen saattosanat. Paperittoman perheen vaarana oli, ja on edelleen, että palautus Afganistaniin voi tapahtua milloin vain. Sakkea itseään palautus ei enää uhkaa, sillä hänellä on turvapaikka Suomessa. Pelko perheen puolesta painaa kuitenkin Sakken mieltä päivittäin.
Lapsuudestaan Afganistanissa Sakke muistaa, miten heillä oli iso talo, paljon eläimiä sekä sen, miten hän paimensi lampaita siskonsa kanssa.
”Kai vanhemmat suojelivat meitä lapsia, sillä silloin en vielä muista pelänneeni”, Sakke muistelee.
Perhe oli kuitenkin Talibanien tähtäimessä ja lopulta heidän oli lähdettävä Pakistaniin. Siellä alle 10-vuotiaan Sakkenkin elämä muuttui totaalisesti ja elämästä tuli selviytymistaistelu.
Seuraaviin vuosiin ei mahtunut koulunkäyntiä, mutta raskasta työtä mattotehtaassa senkin edestä.
Perheen nuorimmalle lapselle toivottiin jotakin muuta kuin mihin vanhemmat ja sisarukset olivat jo lähes turtuneet.
Pakomatkastaan Sakke muistaa erityisesti sen, miten häntä pelotti, väsytti ja miten hän ikävöi perhettään.
”Tottelimme salakuljettajien jokaista käskyä, muuten olisi käynyt huonosti. Välillä olimme jonkun auton lavalla, välillä kävelimme pitkiä matkoja vuoristojen halki”, Sakke kertaa.
Salakuljettajien kumiveneisiin kerättiin noin 60 henkilöä, ennen kuin ne laskettiin Turkin puolelta vesille määränpäänään Kreikka. Itäisellä Egeanmerellä venettä ohjasi tehtävään pakotettu turvapaikanhakija, salakuljettajat eivät laittaneet itseään vaaroille alttiiksi.
Monien käänteiden jälkeen Sakke päätyi vuoden 2015 marraskuussa Suomen Tornioon, ja sieltä edelleen Huittisiin. Vieläkin hän muistaa sen luissa ja ytimissä tuntuneen kylmyyden, teinipojan hämmennyksen ja kaiken kattavan väsymyksen pitkästä pakomatkasta.
”Muistelen kiitollisuudella, miten hyvin meidät otettiin Huittisissa vastaan ja kuinka moni oli halunnut lahjoittaa esimerkiksi vaateapua, sillä eihän meillä ollut mitään”, Sakke toteaa.
Alusta lähtien Sakke on halunnut opiskella ahkerasti. Nyt hän käy lukiota, ja takana on ensimmäiset kirjoitukset. Sakke kirjoitti pitkän matematiikan ja kemian.
”Minun on pitänyt opiskella lähes vuorokaudet ympäriinsä, koska jo suomen kieli aiheuttaa haasteita edelleenkin”, Sakke myöntää ja muistelee nauraen miten aluksi ajatteli, ettei voisi milloinkaan oppia näin vaikeata kieltä. Vieressä hymyilee toinen abiturientti, Laura Alatalo.
Raahesta kolmisen vuotta sitten Huittisiin muuttaneen Lauran ainoa syy kotipaikkakunnan vaihdokselle oli Sakke. Nuoret kohtasivat linja-autossa, kun Sakke oli menossa Ouluun tapaamaan ystäviään, ja tarvitsi käytännön apua bussin vaihdossa. Lempi leiskahti nuorten välillä bussimatkan aikana. Etätapailua kesti vuoden verran, kunnes Laurakin päätti muuttaa Huittisiin.
Lauran ja Sakken välillä vallitsee niin syvä kiintymys, että sen aistii ulkopuolinenkin. Häitäkin on suunniteltu ainakin siltä osin, että Laura on jo päättänyt asun, jossa aikoo vihille astella. Se on kaunis ja hyvin koristeltu afganistanilainen naisen perinneasu, samantyylinen, jollaiseen Laura pukeutui myös Lauttakylän Yhteiskoulun ja Lukion 110-vuotisjuhlassa.
Laura on oppinut myös rakastamaan afganistanilaisia ja pakistanilaisia perinneruokia, joita Sakke mielellään kokkaa.
”Qabuli Pulau on tyypillistä afganistanilaista kotiruokaa, johon tulee lihan ja riisin lisäksi muun muassa porkkanaa, rusinoita, kanelia ja kardemummaa”, Sakke luettelee.
Sitä hän valmistaakin usein. Sakken toinen bravuuri on pakistanilainen biryani, joka on edellistä paljon tulisempi pataruoka.
Laura ja Sakke ovat puhuneet kaiken Sakken menneisyydestä ja pakomatkasta. Toisinaan Sakke miettii, millaista hänen elämänsä olisi, jos olisi jäänyt paperittomaksi pakolaiseksi Pakistaniin.
”Kenties minut olisi jo palautettu Afganistaniin. Silloin tuskin olisin enää edes elossa”, hän sanoo hiljaa.
Yleensä noin kerran viikossa Sakke soittaa vanhemmilleen, ja silloin tunteet ovat pinnassa puolin ja toisin.
”Äiti kysyy aina Laurankin kuulumiset ja Laura osaakin jo muutaman sanan daria, joten he voivat hieman jutella. Jossakin vaiheessa puhelua äiti aina itkee. Hänen on niin kova ikävä minua. Niin minunkin on häntä”, Sakke sanoo hiljaa.
Nykyään Sakke kokee itsensä suomalaiseksi ja hän on kiitollinen uudelle kotimaalleen kaikista mahdollisuuksista, joiden turvin hän on voinut opiskella ja suunnitella tulevaisuuttaan ilman pelkoa.
Hän haluaisi opiskella lääkäriksi mutta on kuullut, että lääketieteelliseen on varsin haasteellista päästä.
”Toisena vaihtoehtona olen miettinyt apteekkialan opintoja”, Sakke kertoo. Lauralla on tähtäimessä psykologian opinnot yliopistossa.
Nuoripari jakaa myös yhteisen haaveen: he haluaisivat päästä tapaamaan Sakken vanhempia Pakistaniin edes kerran. Jos Sakken vanhemmat palautetaan Afganistaniin, haave kariutuu.
”Afganistaniin en voisi enää koskaan matkustaa, enkä edes haluaisi, jos tilanne maassa jatkuu samanlaisena. Surullista että näin on, sillä onhan siellä minun lapsuuteni sekä vanhempieni ja isovanhempieni muistot.”
