Vuosi sitten heinäkuussa Huittista kotoisin oleva, tätä nykyä Sastamalan Kiikassa asuva Jarmo Haavisto kohtasi ensimmäisen kerran elämässään niin kipeitä ja vaikeita tunteita, ettei ollut kokenut vastaavia koskaan aiemmin. Toisen kerran samanlaiset tunteet nousivat pintaan viime heinäkuussa.
Ensin Haavisto menetti äitinsä ja melko tarkkaan vuotta myöhemmin isä nukkui pois.
”Ne olivat ihan tavallisia, luonnollisia kuolemia. Molemmat vanhempani olivat jo iällä, joten tilanne oli siltä osin odotettavissa. Tavallaan koen, että olen siis päässyt aika vähällä, kun en ole joutunut kokemaan menetyksiä aiemmin”, hän kertoo.
Vaikka kuolemaan oli ehtinyt tietyllä tavalla varautua, yllättivät siitä seuranneet surun tunteet Haaviston silti täysin.
”Yhtäkkiä minä, aikuinen ja perheellinen ihminen tunsin itseni jollain tavalla orvoksi. Sellaista tunnetta en ollut osannut odottaa.”
Roolit kääntyvät päälaelleen
Jarmo Haaviston isällä diagnosoitiin joitakin vuotta sitten muistisairaus, mikä käynnisti Jarmon surutyön.
”Isä alkoi lipua pois jo eläessään, mikä tuntui todella kipeältä. Diagnoosin myötä ymmärsin, ettei tämä voi päättyä hyvin. Oli riipaisevaa seurata vierestä, miten kaksi heikkoa hoiti toisiaan”, Haavisto muistelee.
Hiljalleen lapsen ja vanhemman roolit kääntyivät päälaelleen, kun Jarmo alkoi pitää huolta vanhemmistaan.
”Suuressa sairaalassa seikkaillessaan äiti ja isä tuntuivat kovin pieniltä. Sen seuraaminen oli vaikeaa.”
Haavisto käsitteli isänsä sairastumista ja pois hiipumista mielessään paljon. Siksi shokki oli suuri, kun hyväkuntoinen äiti yllättäen nukkui pois ensin.
”Eräs ystäväni totesi minulle äidin kuoleman jälkeen, että läheisen kuoleman myötä muuttuu kaikki. Se todella osui kohdalleni. Suruviestit koskettavat nyt aivan eri tavalla kuin ennen. Eivätkä tietyt asiat enää naurata, eivätkä kuolemaa koskevat vitsit huvita.”
Haavisto näkee asiassa kuitenkin myös positiivisia puolia.
”Kokemus on lisännyt ymmärrystä muita kohtaan, jotka ovat menettäneet läheisensä.”
Oma elämä ei lopu vanhemman kuolemaan
Surun muuttaessa muotoaan äidin kuolema aiheutti Jarmossa tietynlaisia kapinan tunteita.
”Tuntui hirvittävän väärältä, että äiti oli täysin elossa ja läsnä, ja sitten hänet vain otettiin pois. Sitä oli vaikea hyväksyä.”
Asioiden ymmärtäminen ja käsitteleminen tuntui vievän valtavasti aikaa. Haavisto tietää, ettei suruun voi jäädä, sillä oma elämä ei lopu vanhemman kuolemaan.
”Vaikka se pieni kuolema on myös itselle.”
Tieto ei kuitenkaan nopeuta surun haihtumista.
”Välillä mietin, onko tämä jotain pitkittynyttä surua, kun vieläkin tuntuu niin pahalta”, hän huokaa.
Jarmo on saanut helpotusta suruunsa puhumalla muiden kanssa mieltään painavista asioista.
”On tärkeää, ettei jää yksin”, hän painottaa.
Silti mies on huomannut, että surun kanssa on lopulta aina yksinään.
”Suru kuitenkin kohdataan aina yksin, mikä myös aiheuttaa suuria yksinäisyyden tunteita”, kokemusasiantuntijana surusta puhuva Jarmo Haavisto toteaa.
