Huittisten seurakunnan diakoniatyöntekijä Kaisa Vehmaa tietää, että surua on monenlaista. Voimakkainta surua aiheuttaa usein läheisen menettäminen ja suru on luonnollinen reaktio menetykseen.

”Jokainen käsittelee surua eri tavalla ja hyvin eri aikamääreillä. Se ei ole sairaus, josta pitäisi parantua kiireellä, vaan jokainen saa surra omaan tahtiinsa. Usein suru kulkee aalloissa, joissa välillä se tuntuu voimakkaammin ja välillä heikommin”, Vehmaa kertoo.

Usein suru jakautuu neljään vaiheeseen, josta ensimmäinen on shokki.

”Se voi olla jopa lamaannuttava ja hyvin vahvakin reaktio. Silloin ihminen tarvitsee ympärilleen turvallisia ihmisiä.”

Reaktiovaiheessa ihminen alkaa ymmärtää tapahtuneen.

”Silloin suru ei välttämättä näy ulospäin, mutta mielessä pyörii erilaisia puolustamiskeinoja. Lisäksi tässä vaiheessa on usein suuri tarve puhua menetyksestä”, Vehmaa tietää.

Kolmas vaihe on tapahtuneen käsittelyvaihe, jossa menetys todentuu.

”Surutyö voi tuoda esiin paljon muitakin tunteita ja ihminen saattaa muuttua vetäytyväksi. Ulkoisiin asioihin on vaikea keskittyä.”

Viimeisessä, sopeutumisvaiheessa suru hyväksytään ja elämä alkaa palautua takaisin normaaliin rytmiin.

Vehmaa muistuttaa, että suremisen aikana nousevia tunteita olisi hyvä käsitellä rauhassa.

”Muuten niihin voi joutua palaamaan myöhemmin.”

Suru saattaa aiheuttaa myös fyysisiä oireita ja esimerkiksi itku on keholle tyypillinen tapa käsitellä surua. Vehmaa kuitenkin painottaa, etteivät kaikki itke.

”Joskus ihmisten oletetaan ilmaisevan surua tietyllä tavalla ja surevaan voi kohdistua ulkopuolisia odotuksia siitä, miten tulisi surra. Oikeaa tai väärää tapaa ei kuitenkaan ole.”