Sastamalalainen Marju Inkinen, 51, jakaa elämänsä kahteen eri jaksoon: ensimmäiseen, jota hän eli 25 vuotta ja nyt meneillään olevaan toiseen elämään, jota on kulunut 26 vuotta.

8.10.1995 Marju heräsi kotonaan järkyttävään päänsärkyyn. Kipu takaraivossa tuntui kuin siellä olisi ollut kuuma kekäle. Marju lähti vessaan, mutta ei tahtonut löytää oikeaa ovea.

Oksennettuaan hän meni hakemaan jääkaapista juotavaa, mutta mehupurkki putosi naisen hervottomasta kädestä lattialle. Hän katsoi keittiön kelloa, mutta ei ymmärtänyt mitä se näytti. Hän näki kellotaulusta vain puolet. Marjun koko vasen puoli oli aivan turta.

Marju lähti miehensä kanssa silloisesta kodistaan Illosta ensin Vammalan terveyskeskuksen päivystykseen, josta he saivat lähetteen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Sinne lähti tueksi myös Marjun appiukko, jotta tämä voisi tarkkailla miniänsä vointia matkan aikana.

Taysissa tehty pään tietokonetomografia paljasti, että Marjulla oli laaja-alainen aivoinfarkti oikeassa takaraivolohkossa.

”Se oli melkoinen pysähdys perusterveelle 25-vuotiaalle naiselle ja 3-vuotiaan pojan äidille”, Marju toteaa.

Fyysinen kuntoutus jatkui, henkinen ei

Marjun vasen puoli oli halvaantunut ja näkökentästä puuttui puolet. Hän vietti ensin tehohoitoyksikössä reilun viikon viikon, jonka jälkeen hoito jatkui osastolla vielä viikon verran.

”Aluksi tarvitsin liikkumiseeni tukea, mutta heti kun kunto hieman koheni, kuljin sairaalan rappusia ylös ja alas sinnikkäästi. Syömiseenkin halusin ottaa avuksi vasemman käteni hyvin nopeasti ja muistan aina, miten kauan herneiden haarukointi ensimmäisellä kerralla kesti. Päätin, etten luovuta”, Marju muistelee nyt jo naureskellen.

Kiitollisena hän muistelee miehensä sairaalaan tuomaa cd-soitinta.

”Musiikki on ollut minulle aina tärkeää ja koen, että se oli itselleni tuolloin myös parasta terapiaa. Muunlaista terapiaa silloin ei tarjolla ollutkaan”, Marju kertoo.

Kun Marju kotiutui sairaalasta, kuntoutus jatkui. Fyysinen, henkisellä puolella Marju kokee jääneensä yksin.

”Onneksi nykyään tällaisten vakavien pysähdysten jälkeen tarjolla on keskusteluapua ja terapiaa”, hän sanoo.

Näkökenttäpuutoksen johdosta Marjulta otettiin myös ajo-oikeus pois, mutta sen hän sai takaisin yhdeksän kuukauden jälkeen, poikkeusluvalla.

Työelämäänkin hän palasi hiljalleen, tehden aluksi puolipäiväistä virkaa päiväkodissa.

Vasta vuosia jälkeenpäin Marju ymmärsi, että sairaskohtauksen jälkeen saamatta jäänyt terapia aiheutti hänelle lieviä masennusoireita. Niitä hän ei näyttänyt ulospäin, vaan kärsi hiljaa itsekseen.

Hän ymmärsi, miten hauras elämänlanka voi olla ja mietti itsekseen, miten hänen pieni poikansa olisi voinut joutua kasvamaan ilman äitiä. Hän piinasi itseään myös ajattelemalla mahdollisia seurauksia, jos olisi ollut yksin kotona.

”Enhän ollsi osannut edes soittaa apua”, hän miettii.

Hyvällä tavalla itsekäs

Omista kokemuksistaan selvinneenä Marju on halunnut auttaa myös muita. Hän toimi vuosia vapaaehtoisena kriisipuhelinpäivystäjänä sekä Rikosuhripäivystyksen tukihenkilönä.

”Vaikeista asioista pitäisi pystyä puhumaan ja ihmisen mieltä painavat asiat purkaa mahdollisimman pian. Olisinpa ymmärtänyt tämän jo silloin nuorena”, Marju toteaa.

Tänä päivänä 51-vuotias Marju osaa olla hyvällä tavalla itsekäs.

”Minun ei tarvitse koko ajan suorittaa, vaan osaan myös vain olla. Itsestään saa, ja pitää, tykätä. Parasta kaveriaan eli itseään pitää kohdella hyvin”, Marju sanoo ja kertoo arvostavansa vuosi vuodelta enemmän elämän pieniäkin asioita.

”Jatkuvasti vain negatiivisia asioita ympärillään näkevien ihmisten kanssa en enää jaksa viettää aikaani”, hän toteaa.

26 vuoden takaisista tapahtumista Marjua muistuttaa edelleen näkökenttäpuutos vasemmassa yläneljänneksessä, mikä saa toisinaan aikaan tahattomia päänkolautuksia. Puutumisoireita ja puolierotuntemuksiakin on, mutta niihin nainen kertoo jo tottuneensa.

”Olen kiitollinen tästä uudesta elämästäni, vaikka aina ei ollakaan menty helpointa polkua, mutta ehkä kuitenkin rikastuttavinta, jos vahvuuksissa mitataan”, Marju kirjoitti Facebook-päivitykseensä kuun alussa.

Toki nuoruudessa koettu pysähdys nousee Marjun mieleen ajoittain pelkonakin. Mitä jos aivoinfarkti uusiutuisi. Läheisen hiljattain saama aivoinfarkti oli Marjulle kova paikka.

”Tulevista päivistä emme kuitenkaan tiedä, eikä etukäteen murehtiminen auta mitään. Itse koitan pitää kunnostani mahdollisimman hyvää huolta ja savukkeenikin tumppasin vihdosta viimein. Tällä kerralla toivottavasti lopullisesti”, Marju Inkinen uskoo.