Ukrainalainen Irina Smal pyyhkii kyyneleitä huittislaisen yksityiskodin keittiön pöydän ääressä ja pahoittelee herkistymistään.

Smal on juuri lopettanut puhelun Ukrainassa olevan miehensä kanssa. Mies on kertonut tutusta pienestä pojasta, joka on joutunut ylittämään Puolan rajan ja lähtemään yksin tuntemattomien ihmisten mukaan, pakomatkalle kohti määränpäätä, joka ei ole vielä tiedossa.

Samanlaisen pakomatkan on kulkenut myös Smal yhdessä nuoren poikansa, miehensä veljenvaimon ja tämän lapsen ja miniän kanssa vain muutama päivä aiemmin.
Omat lapset on nyt saatu turvaan Suomeen, mutta huoli miehestä ja perheen kahdesta muusta pojasta rintamalla Ukrainassa on suunnaton.

Tavallinen arki vaihtui yhdessä yössä pakomatkaksi

Vielä kaksi viikkoa sitten Smal ja Tanya Spychka elivät Ukrainassa tavallista arkea. Sodan varjo leijui uhkaavana ilmassa, mutta kukaan ei uskonut sodan oikeasti syttyvän.

”Olemme eläneet jo pitkään laukku jatkuvasti pakattuna, sillä olemme tienneet, että tämä mahdollisuus on olemassa. Silti kukaan ei tahtonut uskoa, että voisimme joutua tilanteeseen, jossa nyt elämme”, Spychka huokaa.

Yhdessä yössä Ukrainan tilanne muuttui sellaiseksi, että sireenien ulvoessa Smalin ja Spychkan oli jätettävä kotinsa ja lähdettävä pakomatkalle tietämättä minne ja koska pääsisivät palaamaan.

”Olen käynyt Suomessa aiemmin, joten olin jo etukäteen ajatellut, että mikäli joudun pakenemaan, yritän päästä tänne”, Spychka kertoo.

Smal ja Spychka muistelevat vakavana kaaosta, joka Puolan rajalla vallitsi.

”Kylmyyttä ja pelkoa, äidit odottavat vauvojen ja pienten lasten kanssa mahdollisuutta päästä rajan yli ja linja-autoilla eteenpäin.”

Onnekas sattuma johdatti Huittisiin

Smalin ja Spychkan tie Huittisiin kulki Tallinnan kautta. On monen sattuman summa, että he päätyivät asumaan huittislaiseen perheeseen.

”Miehemme yrittivät parhaansa mukaan järjestää meille turvallista reittiä Ukrainasta käsin. Alun perin meidän piti mennä asumaan eräälle maatilalle, mutta se ei osoittautunut hyväksi vaihtoehdoksi”, Spychka kertoo.

”Myöhästyimme laivasta, jolla meidän piti tulla. Oli lopulta onni, että tilanteet muuttuivat ja pääsimme tähän ihanaan kotiin, jossa nyt olemme”, Smal kiittelee.

Spychka ja Smal saapuivat Huittisiin viikko sitten keskiviikkona. Ensimmäiset päivät olivat stressaavia, sillä naisia vaivasi valtava epätietoisuus siitä, miten asiat käytännössä hoituisivat.

”Nyt olemme saaneet selkeät ohjeet ja pystyneet lukemaan ne omalla äidinkielellämme. Se on helpottanut oloamme äärettömän paljon”, Spychka sanoo.

”Ymmärrämme nyt myös sen, että Suomeen on tullut yllättäen valtava määrä ihmisiä, joten asioiden hoitaminen ei käy niin nopeasti kuin kaikki toivoisivat”, Smal lisää.

”Halusimme saada lapset turvaan”

Spychka ja Smal korostavat, etteivät tulleet Suomeen itsensä vaan lapsiensa takia.

”Halusimme saada heidät turvaan.”

Nyt kun Smalin kuopus on turvassa, nainen aikoo palata jo huomenna keskiviikkona Ukrainaan miehensä ja koko sukunsa avuksi.

”En pysty istumaan täällä tekemättä mitään. Haluan päästä kotiin auttamaan siellä olevia ihmisiä niillä keinoilla, mitkä minulla on. Voin laittaa ruokaa rintamalla oleville miehille ja hankkia lääkkeitä sairaalle äidilleni.”

Smalin puhelin soi jälleen. Mies soittaa ja yrittää taivutella vaimoaan jäämään Suomeen.

”Hän varmisti, että ymmärrän olevani tulossa helvettiin. Pommit jysähtelevät kaikkialla ja kuolema on läsnä.”

Elintarvikkeista ja polttoaineesta pula

Spychka jää Suomeen miniänsä Oksanan kanssa huolehtimaan lapsista. Hänen tavoitteenaan on löytää töitä, jotta nainen voisi hankkia rahaa elämiseen Suomessa ja lähetettäväksi miehensä avuksi Ukrainaan.

”Emme halua olla täällä vaivaksi, vaan omalta osaltamme auttaa suomalaisia, jotka ovat auttaneet meitä”, hän painottaa.

Smalin mukaan elintarvikkeet ja polttoaineet ovat jo loppu Ukrainasta. Apua tarvitaan nopeasti.

”Haluamme pitää mahdollisimman hyvää huolta miehistä, jotka sotivat maamme puolesta rintamalla. Meidän pitää järjestää heille ruokaa ja varusteita. Kansamme on nyt yhtenäisempi kuin koskaan ja kaikki yrittävät auttaa toisiaan.”

Myös Spychka toivoo voivansa palata Ukrainaan mahdollisimman pian. Samaan aikaan hänellä ei kuitenkaan ole aavistustakaan onko se muutaman päivän vai vuoden kuluttua.

”Tai onko enää paikkaa, minne palata.”