Punkalaitumella asuva Tuula Jussila ei ihan tarkkaan muista, minkä ikäisenä jäi eläkkeelle. Vuosia oli kertynyt joko 65 tai 68. Syy muistamattomuuteen on ymmärrettävä: Jussilan työura jatkuu edelleen. Lähihoitajana työskentelevä nainen täytti tammikuussa 74 vuotta, mutta ei ole ajatellutkaan hidastaa vauhtiaan.
“Huhtikuun alussa tuli täyteen vuosi, kun olen tehnyt tätä sijaisuutta yhtä kyytiä. Lista on ollut koko ajan melkein täysi, 4-5 työpäivää viikossa”, Jussila kertoo työpaikallaan Esperin hoitokoti Hyrkin Puistossa Sastamalassa.
Hyrkin Puistossa on kolme osastoa kolmessa kerroksessa. Jussilan työpaikka on niistä ylimmässä, 21-paikkaisessa ikäihmisten ympärivuorokautisen palveluasumisen yksikössä. Asukkaiden ikä vaihtelee alle kuusikymppisestä 101-vuotiaaseen.
“Myös asukkaiden fyysisessä kunnossa on eroa. Osa on vielä hyvinkin omatoimisia, osa tarvitsee enemmän apua.”
Jussilan mukaan juuri asukkaat ovat työn suola.
“Heitä varten täällä ollaan, eikä kahta samanlaista päivää ole. Fyysisesti työ on toki välillä raskasta, mutta niin koville ei ole ottanut, että olisin miettinyt lopettamista.”
Työkaverit ja yksikönjohtaja Mari Ahosmäki kehuvat Jussilaa vuolaasti.
“Tuula on hyväsydäminen, empaattinen, kova tekemään töitä ja aina valmis auttamaan kaveria. Todella hyvä työkaveri.”
Ei siis ihme, ettei hänestä haluta luopua.
“Sopii tällaiselle tekevälle ihmiselle”
Tuula Jussila aloitti lähihoitajan opinnot vuonna 2000. Sitä ennen hän ehti työskennellä maatalouslomittajana ja päiväkerhon ohjaajana Punkalaitumella. Hoitoala alkoi kiinnostaa, kun Jussila hoiti syöpää sairastanutta anoppiaan seitsemän vuoden ajan. Tämän jälkeen appiukko asui saman katon alla yli 90-vuotiaaksi.
“Minulle on aina ollut luontevaa hoivata ja olla vanhempien ihmisten seurassa. Ehkä se tekee minusta hyvän hoitajan”, nainen miettii.
Jussila kouluttautui kehitysvammapuolelle, mutta kokee silti vanhustyön olevan enemmän sydäntään lähellä.
“Kehitysvammaisia ohjataan, vanhustyössä on enemmän perushoitoa. Se sopii tällaiselle tekevälle ihmiselle”, hän perustelee.
Työkavereiden mukaan Jussilasta ei huomaa, että hän olisi vanhempi kuin muut. Nainen ei myöskään koe, että työ olisi jotenkin haastavampaa sen vuoksi, että hän on joukon kypsin.
“Tietokonetta en käytä kotona, se on ehkä ainoa asia, jonka olen töissä joutunut opettelemaan ja joka tulee muilta luonnostaan. Mutta hyvin olen oppinut.”
Myöskään työmatka Punkalaitumelta Sastamalaan ei rasita. Peurat ovat tuttu näky matkan varrella, mutta auton eteen sorkkaeläin ei ole osunut kuin kerran – onneksi.
“Olin tulossa aamuvuoroon töihin. Soitin osuman jälkeen työmaalle, että tänä aamuna vähän kestää. Vuoron tein silti ihan normaalisti, kun en loukannut itseäni.”
Haastattelupäivänä Tuula Jussilalle on merkitty pitkä vuoro. Se tarkoittaa, että työpäivä on alkanut aamuseitsemältä ja päättyy illalla kello 20. Aamuvuorot ovat kuulemma Jussilalle mieleisimpiä, sillä hän herää joka tapauksessa viideltä.
“Kaikki vuorot otan silti mielelläni vastaan, eikä haittaa vaikka joku soittaisi lyhyelläkin varoitusajalla. Tulen tänne kuin kotiini.”
Hoitajapulasta on puhuttu jo pitkään, ja se tunnistetaan myös Hyrkin Puistossa. Mikä saa Tuula Jussilan jatkamaan yhä vaan? Hän miettii vastausta pitkään.
“Tykkään vain työstäni niin paljon. Ei minun olisi mikään pakko käydä enää töissä, ei esimerkiksi raha merkitse niin paljon. Viihdyn töissä ja koen itseni merkitykselliseksi, kun teen hoitotyötä.”
Kun vapaa-aikaa on, ei Jussila malta silloinkaan levätä laakereillaan. Hän puuhaa ahkerasti eri järjestöjen toiminnassa, kuten Eläkkeensaajissa sekä SPR:n ystävätoiminnassa.
“En oikein osaa jouten”, hän tunnustaa.
Jussila paljastaa puolisonkin patistavan häntä töihin, kun luonne on niin vauhdikas.
Milloin lopulliset eläkepäivät alkavat, sitä ei tiedä kukaan.
“Ainakin niin kauan tänne kuljen, kun saan ajokorttini pitää”, hän lupaa nauraen.
Tuula Jussila on toimittajaan yhdessä vielä myöhemmin, kun eläkkeelle jäämisen ajankohta on selvinnyt. Se tapahtui 65-vuotiaana. Työnteko on siis jatkunut pian kymmenen vuotta sen päälle.
