Mutkaisen ja mäkisen, kauniita sastamalalaisia maalaismaisemia halkovan maantien varrella on harvakseltaan asutusta. Metsä- ja peltomaisemaa – rauhallista ja idyllistä.
Tämän tien varrella on myös Anttilan lypsykarjatila.
Teija ja Markku Anttilan navetassa on lehmiä viisikymmentä. Karjan lisäksi tilalla on viljelysmaita.
”47 hehtaaria omaa maata ja lisäksi vuokramaita”, täsmentää Markku Anttila.
Tila on isäntäpariskunnalle rakas – se on kulkenut suvussa jo seitsemän sukupolven ajan.
”Vuonna 1992 tehtiin sukupolvenvaihdos, ja tila siirtyi isältä minulle”, Markku selvittää.
Huoli koko suomalaisen maatalousalan tulevaisuudesta painaa Anttiloiden mieltä.
”Aina vaan huonommaksi menee, kerta kaikkiaan”, he huokaavat.
Kustannukset ovat nousseet kautta linjan maailmantilanteesta johtuen, mutta tulopuoli ei.
Se kiristää tilannetta entisestään, vaikka tiukkaa on tehnyt ennenkin.
”Lannoitteet, ostorehut, sähkö, polttoaineet… Hinnat ovat pilvissä. Korona-aikana raju hinnannousu alkoi, ja sitten Ukrainan sota on lisännyt sitä entisestään.”
Vaikeuksien riepottelema rakennusala on lähes pysähdyksissä, ja sekin tuntuu kukkarossa.
Maatiloilla riittää korjattavaa ja uudisrakentamistakin.
”Nyt kaikki rakennustarvikkeetkin ovat erittäin kalliita”, Anttilat sanovat.
Heitä harmittavat hallituksen sekä maa- ja metsätalousvaliokunnan toimet.
”Kyllä ottaa pattiin. Ei siellä ymmärretä, missä maataloudessa mennään tänä päivänä”, tilan emäntä puuskahtaa.
Yritykset saivat korona-aikana valtion tukirahoja – mutta maatilat eivät.
”Sen jälkeen päätettiin myöntää myös maatiloille tukia sähkö- ja lannoitekustannuksiin.
Siinä tapahtui kuitenkin niin, että pääosin tuet jäivät saamatta. Omakustannuskerroin oli liian suuri väärän laskentakaavan takia, joten sen takia esimerkiksi lannoiterahasta ei tiloille kertynyt kuin vähän taskurahoja”, taustoittaa Markku.
”Siinä jäi suuri rahapotti käyttämättä, ja lopulta se jaettiin ihan muualle kuin maatalouden tukemiseen. Se olisi pitänyt saada jakoon pienemmällä omakustannuskertoimella siihen tarkoitukseen, mihin sen piti alun perin mennäkin – eli maatalouteen.”
Nautapalkkioiden maksatusajankohdan siirtyminen joulukuulta helmikuulle on yksi uusi murheenaihe.
”Se hankaloittaa monien tilojen toimintaa. Yleensä mennään kahden vuoden budjettisuunnitelmalla, ja sen mukaan on tehty kaikki hankinnat ja suunniteltu talous. Tieto tästä muutoksesta tuli liian lyhyellä varoitusajalla, vasta noin vuosi sitten”, mainitsee Markku.
Nautapalkkiot ovat merkittävä tulo ja suurin tuki monelle nautatilalliselle.
”Tämä muutos sekoittaa monilla maksuvalmiuden, kun sitä ei ole voitu ennakoida riittävän ajoissa.”
EU:hun liittyminen aikoinaan muutti maatilojen elämää huomattavasti. Byrokratia lisääntyi.
”Paperitöihin menee paljon aikaa, ja se on muista töistä pois”, Markku tuskailee.
”Tulee kaikenlaisia kyselyitä ja EU-tarkastuksia”, lisää Teija.
Tiloille tehdään EU-tarkastuksia satunnaisotannalla – sekä eläin- että peltopuolelle.
”Keskimäärin joka neljäs vuosi on joku tarkastus, ja eläinpuolelle voidaan tulla etukäteen ilmoittamatta.”
Tilallisista tuntuu, että toisinaan keskitytään liikaa aivan epäoleellisiin asioihin, ja jotkut direktiivit ja vaatimukset ovat suomalaisesta näkövinkkelistä käsittämättömän tuntuisia.
”Mihin on maalaisjärki kadonnut näistä asioista?”, he ihmettelevät.
Anttiloiden tilalla yhden lehmän keskituotos on keskimäärin 10 000 maitolitraa vuodessa.
Se, kuinka paljon tuottajalle maksetaan maitolitrasta, vaihtelee.
”Se riippuu osuuskunnasta ja maidon koostumuksesta, kuten rasva- ja valkuaispitoisuudesta. Laatukylttilisä ja tilakohtaiset kestävän kehityksen kannustinpisteet vaikuttavat myös maitotilin suuruuteen. Meiltä maito menee Hämeenlinnan osuusmeijeriin”, kertovat Anttilat.
Maidon tuottajatilityshinta vaihtelee keskimäärin 48-60 centtiä litralta. Summa sisältää 14% arvonlisäveroa.
”Tilityshinta on tilakohtainen. Joka tapauksessa se on liian alhainen”, Markku toteaa.
Monet kuluttajat olisivat valmiit maksamaan maitolitrasta enemmänkin, kuin mitä se nykyään kaupassa maksaa – mikäli tuottajalle jäisi siitä suurempi siivu.
”Kauppa vetää välistä ihan liikaa – sinne se raha menee. Alkutuotantoon pitäisi jäädä suurempi osuus. Sitä edellinen hallitus yritti ajaa, mutta se ei toteutunut”, harmittelee Teija.
Anttilat ovat tulleet tilan tuloilla toimeen ”toistaiseksi”. Tulevaisuus kuitenkin huolestuttaa, jos mitään muutosta ei tapahdu.
”Ihan koko Suomen mittakaavassa maatalouden tila on huolestuttava. Tiloille on vaikeaa löytää jatkajia”, Markku muotoilee.
”On kaikki nämä EU:n vaatimukset, koko Euroopan tasolla maatalous on ajettu ahdinkoon.”
Maatilan pito on Anttiloille kuitenkin paljon muutakin – paljon enemmän kuin elinkeino.
Se on elämäntapa ja elämäntyö. Tilan historian jatkamista, perinteiden vaalimista.
”Maatilan töissä näkee mukavasti vuodenaikojen vaihtelun, ja voi seurata luonnon ihmeitä. Jokaiselle vuodenajalle on omat työnsä”, Markku miettii.
Omalle tilalleen Anttilat uskovat saavansa jatkajan aikanaan jommastakummasta pojastaan, Markuksesta tai Tuomaksesta – jotka molemmat ovat tilan töitä jo tehneetkin.
Perheen tytär Kristiina on suuntautunut toiselle alalle, ja opiskelee Turussa.
Anttilat saavat voimia ja vastapainoa työlle käymällä tuottajille tarkoitetuissa tilaisuuksissa, joita he pitävät tärkeinä.
”Niissä kohtaa toisia tilallisia, ja voi jakaa ajatuksia. Musiikilla on myös tärkeä merkitys meille, kuuntelemme paljon musiikkia ja välillä käymme konserteissa”, sanoo Teija.
”Minä kuulun lisäksi Sastamalan Marttoihin, siellä on mukavaa toimintaa. Toisinaan käyn myös seurakunnan tilaisuuksissa.”
Voimavara ahkeralle pariskunnalle on myös ikioma vahtikoira, monirotuinen Onni, joka osallistuu mielellään kaikkeen, mitä tilalla tapahtuu.
”Se on mukava kaveri, aina menossa mukana”, isäntäpari hymyilee.
He toivovat, että maatilojen ahdinko ymmärrettäisiin.
”Omavaraisuus ruuantuotannossa Suomessa on todella tärkeää. Sitä pitäisi osata arvostaa myös päätöksenteon tasolla, maatilojen tulevaisuus olisi turvattava”, Anttilat painottavat.
