Kädenpuristus on luja ja lämmin, kun Kalevi Hakala toivottaa tervetulleeksi tupaansa.
Hymy ulottuu silmiin saakka.

Jos elinpäiviä vielä suodaan, Suodenniemen viimeinen rintamaveteraani täyttää marraskuussa tasan sata vuotta.
Kahvit ja kastettavatkin Hakala on laittanut valmiiksi, ja saan tempautua kuuntelemaan hänen kiinnostavaa elämäntarinaansa kahvikupin äärellä.

”Olen käynyt lähellä kuolemaa monta, monta kertaa”, Hakala huokaa.

Hän ei kolkutellut kuoleman portteja ainoastaan sota-aikana, vaan hengenlähtö oli lähellä ensimmäisen kerran jo pikkupoikana.
Ja sota-ajan jälkeenkin useampaan otteeseen.

”Sain verenmyrkytyksen ollessani ihan pieni lapsi, siitä kuitenkin selvittiin”, Hakala kertoo ensimmäisen kovan koettelemuksensa.

Sota-aikana Hakala toimi kaiken muun ohella myös keittäjänä.
Hän oli rintamalle lähtiessään vasta 18-vuotias.

”Kuivia perunanlastuja liotin jo edellisenä päivänä, ja niistä keitin soppaa. Multaisen maun saattoi maistaa, vaikka kuinka liottelin niitä. Hirssistä ja ryyneistä sai keltaista puuroa, mutta ei se paljon nälkää pidellyt”, mies kuvailee sodan aikaisia raaka-aineita.

”Sapuskat eivät olleet häävejä, tänä päivänä sioillekin varmaan syötetään parempia. Niistä aineksista tehtiin, mitä oli. Tattaria ja näkkileipää onneksi riitti”, hän hymähtää.
Sota-ajat ovat piirtyneet muistoihin vahvasti.

”Maaselän kannaksella tuli kerran eteen erittäin täpärä tilanne. Lähdimme korsusta ja olimme juoksuhaudassa, kun luoti lävisti hattuni. Läheltä piti, jos hiukankin toiseen kohtaan olisi osunut, olisin kaatunut sinne.”

Vuonna 1944 Kalevi Hakala oli mukana jatkosodassa Tali-Ihantalan taistelussa.

”Se oli kesäaikaa ja pelkäsin silloin kuolemaa tosissani. Monta kertaa luulin, että lähtö tulee. Tuli laitettua kädet ristiin useamman kerran, ja pyydettyä Jumalalta apua”, mies myöntää.

”Sotaväessä ollessani sairastuin myös vakavaan kurkkumätään, ja olin aivan kuolemaisillani siihen. Siitäkin kuitenkin lopulta paranin, mutta sydänläpän toiminta ei palautunut koskaan täysin ennalleen.”

Rintamalalta Hakala kotiutui siitä syystä 15 prosenttisena sotainvalidina.
Veteraani asuu edelleen samalla tilalla Suodenniemellä, jonka hän osti vuonna 1945 sodan jälkeen.

”Silloin tämä oli rappiotila, eikä tänne kulkenut edes kunnon tietä. Tarvikkeita kuljetettiin vesistöjä pitkin. Raivasin kuusi hehtaaria peltoa, siinä oli kova työ.”

Käsistään kätevä Hakala rakensi itse myös navetan ja muuraustyötkin häneltä luonnistuivat.
Tilan rakennuksissa on kaikkiaan viisi leivinuunia, joista suurin osa on hänen itsensä muuraamia. Puoliso löytyi ihan läheltä.

”Naapurin Airista tuli minulle vaimo, ja olimme naimisissa yli 70 vuotta. Minä sain valtavan hyvän vaimon”, leskenä nyt jo vuosia ollut mies kertoo.

Olohuoneen seinälle ripustetussa mustavalkoisessa hääkuvassa he seisovat nuorina ja rakastuneina.

Aviopari sai kaksi poikaa ja yhden tyttären.
Lasten lisäksi heillä oli hoidettavana tilukset ja eläimet. Oli lehmiä, lampaita, hevosia ja sikoja.

”Kun ostin tämän tilan, koko kylällä ei ollut autoja, ja traktoreitakin vain yksi. Hevosilla silloin kuljettiin ja tehtiin töitä. Kyllä minä sitten auton jossain vaiheessa ostin, ja ne alkoivat pikkuhiljaa lisääntyä täälläkin. Ajat ovat kyllä paljon muuttuneet sadan vuoden aikana.”

Lapset ja lapsenlapset ovat hyvin rakkaita, ja vaimoaan Hakala muistelee erityisellä lämmöllä.
Pojista yksi asuu samassa pihapiirissä omassa talossaan.

Omilla tiluksilla on sattunut sielläkin tapaturmia, joista niistäkin Hakala on kaikkien hämmästykseksi selvinnyt hengissä.

”Tehtiin kerran viisi metriä syvää kaivoa ja olin siellä kaivossa, kun painava tynnyri putosi päähäni. Muistan kun kaverinani ollut mies huusi, että nyt se Kalevi kuolee. Verta tuli kamalasti.”

Kalevi Hakala selvisi tästäkin onnettomuudesta, vaikka tilanne näytti hurjalta – sellaiselta, että ei siitä kukaan voi selvitä hengissä.

”Kerran taas puseroni jäi kiinni puimakoneen akselin päässä olevaan kiilaan, ja akselinpää alkoi pyöriä ihan kylkeni kohdalla”, mies kertoo.

”Pelkäsin, että kohta tulee suolet pihalle, mutta onnistuin pääsemään irti, eikä minulle käynyt kuinkaan.”

Hakala on käynyt läpi myös aivohalvauksen, joka vei hänet kuukausiksi sairaalahoitoon ja sieltä edelleen Käpylän kuntoutuskeskukseen Helsinkiin. Kuntoutus oli tehokasta ja siitä hän on kiitollinen.

”Tulin kotiin aika terveenä miehenä.”

Viimeisin koettelemus oli viime talvena sairastettu keuhkokuume.

”Kaikki varmaan ajattelivat, että viimeistään nyt se on minun menoani – ja niin minä ajattelin itsekin. Mutta siitäkin on toivuttu.”

Kalevi Hakala on palkittu monilla ansioristeillä ja hän on saanut vierailla Linnan juhlissakin.

Sisukas mies oli aktiivinen myös paikallispolitiikassa, ja istui kunnanvaltuustossa parikymmentä vuotta ja kunnanhallituksessakin seitsemän vuotta. Monitaitoisella miehellä on myös kiinnostava harrastus, hän tekee paperiperhosia.

”Lähetin niitä myös presidenttiparille Niinistön aikana, ja sain sieltä kiitoskortin”, mies muistelee esitellessään kauniita perhosiaan, joita on monta laatikollista.

Hakala haluaa antaa minullekin kaksi perhosta, jotka saan itse valita. Jään miettimään, että ne muistuttavat minua aina tästä ainutlaatuisesta kohtaamisesta, kun sain kuulla sotaveteraanin elämän vaiheista.