Seurakuntatalossamme vietettiin ”jäähyväisiltaa” viime keskiviikkona. Tunnelma huokui monivivahteisena epätodellisessa tilaisuudessa, jossa muisteltiin ilolla vuosien aikana tapahtuneita merkittäviä kohtaamisia, arkisesti vaivihkaa kehkeytyneitä kasvun ja varttumisen hetkiä ihanaksi koetun ja pidetyn talon seinien suojassa tutustuen läheisiin ja ystävystyen – rukoillen ja sanaa jakaen, laulaen ja leikkien.

Uutisia vähien, mutta ehkä mahdollisien väistötilojen katsasteluistakin kuultiin. Hämmentävää osallistua – myös kaltaiselleni hiljalleen uudelle kotiseudulle asettuneelle, tuskin kourallisen kertoja seurakuntatalossa aikaa viettäneelle.

Kukaan paikalla ollut tuskin pystyi tajuamaan, että illan tilaisuus seurakuntatalossa olisi todella viimeinen eläväisen yhteisön kesken.

Miten on mahdollista luopua yhä uudelleen kävijänsä hurmaavasta ja vilpittömästi suojiinsa vastaanottavasta rakennuksesta, joka on juuri seurakunnan eri toimintoja varten suunniteltu kuntakeskuksen maastoon ja jokilaaksomaisemaan nivoutuen pystytetty?

Miksi emoseurakunta, aiempien vuosien kiinteistönhoidollisten laiminlyöntien jälkeen, yhä edelleen pyrkii pääsemään matalimman aidan ali ja hankkiutuu nyt eroon myymällä mittaamattomasti moniarvoisen jalokiven?

Käsityöläislapsen, jolle vanhemmat sukupolvet tolkuttivat, että oma tupa on visuin sijoitus, jossa säilyy aina positiivinen perusarvo, kun taas vuokratiloihin tulee suhtautua kriittisesti ja hyödyntää vain välttämättömässä tilanteessa pitkän tähtäimen kannattamattomuuden takia, on mahdotonta ymmärtää tällaista, kestämätöntä ja tunnetasolla sietämätöntä toimintaa.

Ahdistaa ajatella, ettei etenkään vanhuksilla ja nuorilla enää olisi suopeaa, ilmavaa, kirkkoa kynnyksettömämpää sijaa, jonne käydä omin voimin kotikylillä. Kaikki seurakuntalaiset eivät pysty osallistumaan eri tilaisuuksiin ympäri maaseutukaupungin lukuisia ja laajalla alueella sijaitsevia pitäjiä. Ei vaikka ne kuinka kutsuisivatkin eri teemoin ja tavoin, eri työntekijöiden & vierailevien toimijoiden ohjaksissa.

Syyt ovat tavanomaisia kuten terveydentila, puuttuva paikallinen julkinen liikenne, autottomuus, ilmastonmuutoksen rajut sääolovaihtelut, tyyriit matkakulut, aikataulujen sopimattomuus.

Miten kohdata sisaria ja veljiä silmästä silmään nyt, miten kuulla sanaa sitä tuntevampien välittämänä tässä, miten osallistua veisaamalla, keskustelemalla ja rukoillen yhdessä? Miksi kannattaa enää koko seurakuntaa?

Säästettävä aina on, resursseja kohdennettava ja kiinteistöjen määrää kokonaiskuvassa kohtuullistettava. Mutta kaikista omista seurakuntatiloista, jopa suojelluista, arkkitehtuuriltaan uniikeista, toiminnallisuudeltaan solidaarisista ja keskeisesti sijaitsevistakin luopumisesta ei voi koitua kestävää kehitystä kaikkiaan.

Taivasalla on mieluisaa ja mahdollista toteuttaa monenmoista, vaan näissä keleissä, näillä leveyspiireillä on sisäsuoja välttämätön. Kaikkien kotona ei voi kokoontua, eikä samoja koteja tulisi rasittaa taajaan.

Kuuluttaisin ns keikyänperikuntalaista sisukkuutta ja yhteen henkeen puhaltamista, keon kokoamista halukkaiden ja kykeneväisten kesken. Kaikkia keinoja ei ole seurakunnan päättäjien tai työntekijäin taholta vielä mietitty ja keskusteltu, ei ainakaan ääneen eikä yhdessä seurakuntien jäsenten kesken.

Kiikassa elää vireä ja vivahteikas oma seurakuntaväestö, jolla voisi olla vielä valtteja ehdottaa ja toteuttaa, mieluiten yhteistyössä Sastamalan seurakunnan kanssa. Löytyisikö vielä tahtoa ja tarmoa kokoontua pohtimaan mahdollisia keinoja kuten kannatusyhdistyksen perustamista?

Ryhdyttäisiin ensi sijassa realisoimaan ja tarkentamaan seurakuntatalon todellista tolaa – varsinaiset uupuvat kuntokartoitukset – ja niiden vaatimia entisöintitoimia, määrätietoisesti hakemaan avustuksia korjaukseen myötä.

Jos mukaan saataisiin tahoja, joilta löytyisi varoja sijoittaa rakennuksen lunastukseen seurakuntatoiminnan jatkuvuudelle, tämä helpottaisi taloudenpitoa. Toiveikkaina että seurakunnan päättäjät vielä kuulisivat kannatusyhdistyksen ääntä perehtymällä asiaan tältä kannalta niin, että vääjäämättömältä näyttävä yhteisön kodista luopuminen ei olisikaan enää ensimmäinen vaihtoehto.

Pia Kurri
Kiikan Jokisivulta