Oli jouluaattoaamu. Talon naisväki hätisteli minua pois jaloista, koska osa jouluvalmisteluista oli vielä tekemättä. Olisin vain tiellä.
”Hae vaikka se joulujänis”, sanoivat.

Siihen aikaan aaton rauhoitus alkoi vasta klo 12. Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Kaivoin uuden, hienon italialaisen haulikkoni vaatekaapista, sitten vain muutama panos sarkapuvun taskuun, ja puku päälle.

Vielä sukset jalkaan, ja olisin valmis lähtöön. Lunta oli yli puoli metriä. Hanki oli kova viimeviikkoisen suojan jäljiltä, ja toissa yönä oli satanut vajaa sentti lunta.

Mitä mainioin keli hiihdellä. Poistuin pihasta. Hiihtelisin peltoaukean sarkaojien reunoja.
Muutaman heinäladonkin voisin kiertää, jos mitään ei löydy. Aikaa ei tosin ollut paljoa, kun alkaisi se joulurauha.
En päässyt sataakaan metriä eteenpäin, kun huomasin ensimmäiset rusakonjäljet.

Oli tullut syömään siihen ojan reunaan vielä hangen läpi pilkottavia heiniä. Edessä näkyi kivi. Mietin, makaisiko siinä kiven vieressä.
Pysähdyin ja latasin aseeni. Yritin hiihtää ase kädessä – ei siitä mitään tullut, kun sauvojakin täytyi kantaa mukana.

Löin sauvat hankeen pystyyn. Onnistuisi se hiihto ilmankin.
Lähestyin kiveä ase ampumavalmiina. Ei mitään. Tai no, toinen rusakko oli tullut paikalle toisesta suunnasta.

Olivat siinä kaivelleetkin ruohoja syvemmältä. Jatkoin matkaa. Hyvin olivat nekin jatkaneet matkaa, syöneetkin välillä.

Hetken päästä paikalle oli tullut kolmaskin rusakko. Nyt olikin tosi paljon jälkiä.
Vanha heinälatokin olisi siinä sadan metrin päässä ympäristöineen. Varmaan löytäisin jonkun rusakon sieltä.

Siinä asiaa pohtiessani huomasin, että yhdet jäljet erkanivat muista. Tuntui kuin joku olisi käskenyt minua seuraamaan niitä. Niin teinkin.
Jäljet pysähtyivät seuraavan sarkaojan reunaan. Siinä näkyi paljon syöntijälkeä ja kaivamistakin.

Yhtäkkiä tunsin, että oikea sukseni tärähti kovaa. Menetin tasapainoni ja ”lensin” selälleni. Siinä rytäkässä haulikkokin laukesi.
Hetki meni ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut. Olin rojahtanut läpi hangen ja olinkin aika syvällä.

Sukset olivat painuneet kannat edellä varmaan maahan asti, ja jalkani olivat tukevasti siteissä kiinni. Oloni oli siis aika tukala.
Myönnän, että siinä maatessani tuli käytettyä sanoja, jotka eivät jouluaattoon sovi.

Vilkaisin kelloa, aikaa ei enää ollut tuntiakaan ja makasin syvällä hangessa. Alkoi paniikki iskeä.
Aina kun liikahdin, tuntui että painuisin vaan syvemmälle. Jalkoihin sattui, olihan niiden kulma aika outo.

Sitten keksin, yrittäisin vetää jalkoja ulos saappaista. Sukat kyllä kastuisivat, jos onnistuisin, mutta olisihan minun muutenkin lähdettävä kotiin.

Vartti meni, mutta onnistuin. Vielä en toki ollut päässyt kuopastani ylös.
Siinä vääntelehtiessäni olinkin painunut kovaan maahan asti, ja pystyyn pääseminen olikin suhteellisen helppoa.

Saappaiden pukeminen märkien sukkien päälle ei sitä sitten enään ollutkaan. Eikä myöskään takaisin suksille pääsy ja suksilla hangen päälle pääsy ilman sauvoja. Vilkaisin kelloa. Enää olisi vartti aikaa ennen jolurauhan julistamista.

Toki voisin kotia hiihdellä, vaikka rauha olisikin julistettu, mutta tämä manaaminen saisi loppua.
Aloin etsiä varusteitani. Ensin löytyi karvalakki. Sitten haulikko, vielä puuttuisi toinen lapanen. Sitä ei näkynyt missään.

Samassa päähäni tuli ajatus, mitä oikein tapahtui? Aloin oikein katsella ympärilleni. Hetkinen… Tuossahan näkyy rusakon pakojäljet.
Sellaisia ei varmaankaan ollut ennen kaatumistani. Hiihdin muutaman metrin jälkiä. Tuossa taas näkyy selvästi kuin haulien jälkiä.

Niin, haulikkonihan laukesi kaatuessani.
Mutta mitä! Haulien keskellä näkyi selvästi irtonaisia jäniksenkarvoja ja verta. Katselin ihmeissäni ympärilleni.

Muutaman metrin päässä oli kovin sekainen paikka, ja kun oikein tarkkaan katsoin, olin näkevinäni siellä rusakon takajalan.
Siellähän se makasi, iso rusakko kuolleena kuin kivi. Harhalaukaus oli osunut ihan nappiin.

Avasin haulikon. Tyhjä hylsy lensi olkapääni yli johonkin hankeen. Täysinäinen patruuna jäi sentään paikoilleen. En enää edes ajatellut etsiä hylsyä.

Miksi ase laukesi? Sitä en nyt ehtinyt miettiä, alkoi tulla vilu. Rusakko mukaan, ja kohti kotia.
Suolistaisin sen vasta kotona. Kun pääsin ”kuoppani ”kohdalle, vähän sivussa, huomasin, että lapaseni näkyi hangella.

Poimin sen mukaan ja sitten hyvää vauhtia kohti sauvoja ja kotia. Myöhästyin Joulurauhan julistuksesta. Oli siinä selittämistä, miksi vaatteet olivat märkiä.

Onneksi sain edes sisääni kuumaa kahvia, se hiukan karkoitti viluani.
Rusakkoa suolistaessani otin vielä ”piilopullostani” kunnon tujauksen – saattoi mennä useampikin. Kyllä se vilu siitä pikkuhiljaa katosi.

Mutta miksi haulikko laukesi? En millään saanut päähäni, että olisin, missään vaiheessa laittanut varmistinta pois päältä, vaikka lähellä se kyllä oli ollut.

Aloin oikein miettiä asiaa. Mieleeni nousi myyjän puhetta. Erikoismalli, esittelykäytössä ollut, ei ole edes montaa myyty Suomessa.
Sitten muistin, myyjä puhui jotain varmistimesta.

Sain rusakon suolistettua ja riippumaan. Vein navetan parvelle, ettei näkyisi koko joulunpyhiä kaikelle kansalle.

Rupesin tutkimaan haulikkoani. Auki, kiinni, taas auki, kiinni.

Tosiaan, myyjähän taisi sanoa, että tässä mallissa ei ole automaattivarmistinta. Eli kun avaat aseen – varmistin ei mene päälle.

Enhän sitä todellakaan muistanut. Hyvä haulikko kuitenkin. Osui, vaikka en edes tähdänyt.

Vielä hetken mietin, mitä oikein oli tapahtunut. Rusakko oli todennäköisesti ollut makuulla lumen alle kaivamassaan tunnelissa, kuullut minun tulevan ja pyrkinyt ulos.

Suksi ei peittänyt koko reikää ja rusakko mahtui kuin mahtuikin siitä, sillä seurauksella, että ”lensin” selälleni. Ehkä juuri rusakon tunneliin.
Olipa minulla kumminkin joulujänis mukana kun tulin kotiin.

Joulujänis. Joulujänis oli meillä maalla perinteisesti metsäjänis, jonka isäntä tai renki kävi pyytämässä jouluaattoaamuna ennen joulurauhan julistamista.

Se syötiin sitten välipäivinä.

Joulujänis. No, jänis se rusakkokin on.

Eikä meidän naisväki edes tiennyt, mikä ero on metsäjäniksellä ja rusakolla.

Teksti: Arto Alakruuvi