Elettiin syyspuolta vuonna 1951. Heinosen perheen uusi rintamamiestalo oli saatu vinolautaan ja katto päälle. Olohuoneen lattiaa hiottiin kovaäänisellä koneella. Sileätä tuli, sitten vain lakka päälle.

Vanhan pappilan alueelle nousi rintamamiestaloja hyvää vauhtia. Karjalankatua ei ollut, vaan jonkinmoinen ajoura pellon poikki nykyiseltä Siikasuonkadulta kohti rakentuvia koteja. Sitä pitkin Rantanurmen Kalle ja Kivelän Paavo rahtasivat hevospelillä tavaraa rautakaupasta.

Hankalaa oli naulan ja sementin saanti tuohon aikaan, mutta sokkelin täytteeksi kuran joukkoon heiteltiin kivenmurikoita. Tervatynnyri porisi tulella ja pikeä levitettiin ennen talon rungon kakkosnelosia kosteutta estämään. Eräällä tontilla syttyi koko pata palamaan ja siitä lähtikin upeat savut.

Voimia piisasi sodassa viisikin vuotta palvelleilta isiltä työpäivän jälkeen naputella kotia muuttokuntoon. Ehkä jo jouluksi. Se oli haave, ja toisaalta suuri virhe, sillä usein kävi niin, että muutettiin puolivalmiiseen pirttiin ja vaikkapa yläkerta jäi niin sanotusti puolivalmiiksi. Niin kävi meilläkin.

Noihin aikoihin sai tarkkaavainen pikkunassikka hyvää oppia kuranteosta tiilenlyöntiin ja polttoon. Saattoi havaita tiiliuunin imelän tuoksun suvisessa ehtoossa. Kunnioittaa jänteviä käsiä vasaran varressa, tarkkailla pihkaisen lastun kimpoavan höylänterästä ja oven kopsahtavan saranoilleen.

Niin, pikkuhiljaa rakentuivat talot. Mekin muutimme jouluksi. Saunassa lauteet korvaantuivat parilla pukilla ja lankunpätkillä, mutta omassa saunassa vihdottiin aattona. Sillä porukalla viimeistä kertaa.

Kyllä nuo rakentuvat ja jo valmiit talot tien tarvitsivat ja niin sitten syntyi Karjalankatu. Alkuun tietä hoidettiin talkoilla, ja lapsetkin pääsivät mukaan vedettävän lumiauran painoksi. Iso askel tapahtui kuusikymmentäluvun alussa, kun kauppala veti vesi- ja viemäriputket. Päästiin maistelemaan Kokemäenjoen vettä joka kodissa ja sisävessatkin otettiin isommin käyttöön.

Karjalankadun taloa numero yksi asuttivat Emma, Antero ja Aune Varvas. Emma taisi olla vaneritehtaalla töissä ja Antero Asevarikko kolmosella. Aune oli mukava plikka, joka poikkesi meilläkin äidin kanssa juttelemassa. Hän toimi myöhemmin terveydenhoitajana. Anterolla oli keskimoottorivene, jossa prutkutti Jap-niminen kone.

Tauran Paavon ja Hiljan perhe asustivat jo aiemmin taloaan, mutta kyllä heidät myös katuumme luettiin. Irma ja Jorma olivat meitä vanhempia yhteiskoululaisia. Jorma soitti kontrabassoa ja rakenteli liidokkeja. Siksi piti aina välillä poiketa myös Tauralla. Varsin mukavia ihmisiä. Myöhemmin syntyi sitten vielä Mervi. Myös kuorma-autot kiinnostivat meitä nassikoita. Joskus päästiin Austinilla jopa pienelle ajelulle.

Varpaasta seuraavaa taloa asuttivat Valkamat, Lahja ja Kerttu. Poikia olivat Jukka ja Pekka. Myöhemmin syntyi Seppo. Heille yläkertaan muutti Suomisen perhe. Arvi, Elma, tytär Tuula ja poika Pauli. Arvilla oli komea Gaz-kuormuri. Sen hyttiin oli mukava päästä rattia vääntelemään. Arvi oli enemmänkin pilkkimiehiä. Jostakin pihaan hommautui myös Prefect-henkilöauton romu. Siinä istuskeltiin ja kuvittelimme retkeilevämme kauempanakin.

Jokisen Niilo kävi Valkaman Lahjan kanssa Valosen huonekalutehtaalla töissä. Jokisen pojat Olavi ja Eero olivat minun parhaita kavereitani, joskin Kertun kanssa tuli myös paljon ennen kouluaikaa leikittyä ja opimme jo varsin nuorina lukemaan. Vanhempi veli Tauno hukkui Meijerinrannassa teini-ikäisenä. Ne hautajaiset olivat meille kaikille kova paikka. Ei lohduttanut kanttori Riihivaaran veisuu taivaassa tallella olemisesta. Jumala oli tehnyt ratkaisevan virheen isäni luokseen ottamisen rinnalle.

Hilda ja Reino Bly asuivat Tauralta meille päin vanhaa pirttiään. Poika Tauno rakensi itselleen talon vapaalle osalle tonttia ja meni naimisiin. Siinä tuli hänelle valmiina herttainen Elise-tytär, joka poikkesi joskus meilläkin. Perheeseen siunaantui myöhemmin yhteinenkin tytär, Anita. Rouva oli ompelija ja Tauno pyöräili Vammakselle teknikon hommiin. Aamukahvini aikoihin sai salkku kyytiä pyörän tarakalla, keli kuin keli.

Ronkaiset olivat saapuneet Illoon evakoiksi ja pojat rakensivat talon vastapäätä kotiani. Vanhemmat Ida ja Hermanni olivat minulle mamma ja pappa. Sain kahvilappuja, joita keräiltiin kansioihin. Oikein auton kuvia ääntämysohjeineen.

Poikia olivat Henrik, jolla jo oli perhe, Lauri, Veijo ja Erkki. Tytär asui naimisissa Nokialla. Yksi poika, Arvo,  oli hukkunut sotalaiva Ilmarisen mukana. Siitä oli taulu seinällä. Veijo muutti myöhemmin Ruotsiin, Erkki asui Tampereella. Lauri asui kotosalla, hänellä oli moottoripaatti, jossa sytkytti Clinton-kone. Lauri kävi kirjapainossa töissä ja sai meistä pojista myöhemmin televisionkatseluseuraa, varmaan kyllästymiseen asti. Ainakin Kolmas mies ja Rin-Tin-Tin piti käydä katsomassa.

Lauri osti myöhemmin Jokisen talosta erotetun tontin, rakensi siihen talon ja meni naimisiin.  Meillä oli Laurin kanssa aika ajoin autotallissa mukavia jutusteluhetkiä. Ja omat lasit. Karjalankatu 7.

Uusi talo rakentui myös Valkaman tontista erotetulle rakennuspaikalle. Siinä asusteli Myllymaan Elma, kaksi poikaa ja tytär. Uudistuotantoa oli myös meidän tonttimme päähän pystytetty Kulmalan Heikin ja Kirstin talo. Siellä lapsia oli kaikkineen neljä.

Ronkaisesta seuraava talo kuului Mäenpään Hilkalle ja Einarille. Sieltä poikkesin aamulla hakemaan kouluun luokkakaverini Harrin. Vanhempia olivat tytöt Kirsti ja Terttu. Pirkko jäi vielä kotiin seuraamaan äidin puuhastelua ompelukoneella. Isä Einari oli naapurin Villen kanssa varikolla hommissa.

Alosella oli topakka Sanni-emäntänä ja varsin vilkas persoona Kalevi Kalla, Sannin poika. Hänellä oli hallussaan Karjalankadun nopeusennätys tehtynä puhelinyhtiön moottoripyörällä. Yhdessä huoneessa asui myös karjalaiseukko Hilma Patrakka. Hänellä oli elinikäinen asumisoikeus talossa. Sannikin oli karjalaisia. Hän opetti minut sanomaan päivää.

Harri rakensi sitten myöhemmin oman talon perheelleen Mäenpään tontille, muttei siinä kauan asustellut. Talossa pitivät kotia sittemmin Jokisen Kalle ja Anitta perheineen muutaman vuoden. Heidän jälkeensä appeni ostivat talon.

Meistä seuraava perhe oli Kalle ja Helka Kallion, poikansa Raunon ja Helkan äidin muodostama yhteisö. Varsinainen päärakennus jäi rakentamatta, mutta tontin perällä oleva asumus kävi sekin kodista. Kalle kierteli vaneriaskinsa kanssa kulkukaupalla ja Helka riiteli naapureiden kanssa. Televisio Kalliolle hommattiin jo varhain. Rauno oli mukava poika ja pääsin joskus hänen työntämäänsä kelkkaan. Pois alta risut ja männynkävyt.
Mummun päivät päättyivät autovajassa.

Kallion viereen, Leppämäkeen, rakensi sitten myöhemmin talon timpuri Inkinen ja siihen sitten aikanaan muuttivat Aila ja Seppo Tapala lastensa Helin ja Kimmon kanssa.

Karjalaisten Pyhäjärvi-säätiö omisti pikkumetsäksi nimetyn töppärätontin kotini ja Blyn välissä. Siellä me muksut pelasimme polttopalloa, pumsotaa, laskettelimme suksilla ja rakensimme turvemajan isojen kivien väliin. Nykyään paikalla on päiväkoti.

Ainoatakaan alkuperäistä kadun asukasta ei enää noista taloista löydy, mutta joitakin lapsuudenaikaisia kavereita on vielä jäljellä. Heidän kanssaan on mukava muistella menneitä, köyhyydessään rikkaita, elämään kouluttaneita vuosia.

Matti Heinonen