Olin helmikuussa kolmen koirani kanssa metsälenkillä noin seitsemän kilometrin päässä kotoa. Kun olin lenkin päätteeksi laittamassa koiria autoon, niistä kahdelle tuli jostain syystä riitaa. Sen seurauksena 13-vuotias, lähes kuuro ja sokea, mutta hyvässä fyysisessä kunnossa oleva Nupo lähti karkuun.
Lähdin heti kävellen etsimään Nupoa. Koska riitaa oli ollut laumani muiden koirien kanssa, päätin viedä ne kotiin ja tulla yksin jatkamaan etsintää. Jätin lähtiessäni tapahtumapaikalle toppatakin päältäni sekä kaikki namit, jotka autosta löysin. Kun tulin takaisin, kävelin lenkkireittiämme ja ajelin autolla lähiympäristössä.
En huudellut Nupoa, koska karkuria ei koskaan saa huudella nimeltä edes sen omistaja. Kun koira on ”karkurimoodissa”, se ei käyttäydy normaalisti.
Kello kävi, ja akku alkoi loppua sekä puhelimesta että otsalampusta. Lähdin takaisin kotiin lataamaan niitä, ja laitoin katoamisilmoituksen someen paikalliselle keskusteluseinälle ja omalle seinälleni.
Katoamisilmoitukseen on hyvä laittaa kuvaus ja tuore valokuva koirasta sekä tieto katoamisalueesta. Tarkkaa katoamispaikkaa tai koiran nimeä ei koskaan saa ilmoittaa. Ilmoitukseen kannattaa myös laittaa tieto, ettei koiraa saa yrittää ottaa kiinni, vaan mahdolliset näköhavainnot siitä pitää ilmoittaa välittömästi.
Koiran käytös muuttuu karkuteillä
Palasin metsään ja olin siellä aamuun asti toivoen näköhavaintoa. Aamulla sain useita vinkkejä olla yhteydessä etsijäkoiriin, ja sainkin yhteyden Etsijäkoiraliiton päivystykseen. Sain tarkat ohjeet, joiden mukaan toimia. Minulle myös kerrottiin perusteellisesti, miten karkurikoira käyttäytyy ollessaan karkuteillä. Se ei ole silloin oma itsensä, eikä tule edes omistajansa luokse.
Ohjeiden mukaan laitoin katoamispaikalle koiran oman häkin omalla makuualustalla ja joka kerta, kun kävin ”leirissä”, jätin sinne jonkin vaatteen päältäni. T-paidan, sukan, pipon tai muun. Näiden päälle jätin vielä herkkuruokaa/nameja noin ruokalusikallisen. En enempää, ettei karkuri saisi vatsaansa täyteen, vaan tulisi nälkäisenä takaisin. Toin paikalle myös pallogrillin, jossa grillasin maksalaatikkoa, makkaraa ja raakoja luita.
Kävin leirissä grillaamassa useita kertoja joka päivä. Joka kerta jätin paikalle jonkin vaatteen päältäni ja vähän ruokaa/namia. Lisäksi tein maastoon hajujälkiä leiriä kohti, eli vedin perässä sukkaa, jossa oli herkullista ruokaa. Myös autosta jää hajujälki. Siksi ajelin katoamisalueen lähellä ja pikkuteillä ikkunat auki ja ilmanvaihto päällä.
Toivoa ilmassa
Karkurikoira tekee itselleen yleensä oman reviirin, jolla se liikkuu. Reviiri voi olla isokin. Reviirillään koiralla on ”pesä” tai useita, kuten ketunkolo, kivenkolo, kuusen alusta tai muu turvallinen paikka, jossa sillä on selusta turvattuna ja vettä saatavilla.
Yleensä 4-7 päivän kuluttua karkuri lähtee turvapaikastaan hakemaan ruokaa. Keskiviikkona 12.2. etsijäkoira kävi paikalla ja ilmaisi, että Nupo on edelleen alueella. Etsijäliiton koirat ovat koulutettuja niin, että ne eivät mene kiinni etsittävään kohteeseen, vaan ne rajaavat alueen, missä karkuri on.
Kun etsijäkoira on ilmaissut, että karkuri on alueella, ainut oikea tapa toimia on yrittää houkutella koira esiin hajujäljillä, ruoalla tai omistajan hajulla sekä laputtaa aluetta. Muistettava on, että kaikki ihmiset eivät ole somessa, siksi katoamisilmoitusten jakaminen postilaatikoihin ja tolppiin karkurialueella on tärkeää.
Perjantaina 14.2. Nuposta tuli näköhavainto. Onneksi seuraavana päivänä sain Etsijäkoiraliiton kaksi valmista etsijäkoiraa varmistamaan, että näköhavainto oli oikea ja Nupo on alueella. Oli toivoa!
“Aika sissi!”
Kuudentena päivänä eli sunnuntaina 16.2. kävin leirissä laittamassa grilliin luita paistumaan ja lähdin Vammalaan kauppaan hankkimaan lisää merkkausruokaa. Takaisin tullessani Nupo tuli vastaan pikkutien alussa; litimärkänä, katseessa sekoitus epätoivoa ja kauhua.
Muistin Etsijäkoiraliiton ohjeet, miten toimia, kun kohtaa karkurin: olla rauhallinen itse! Otin molemmat kourani täyteen märkäruokaa ja menin kyykkyyn maahan. Hitaasti ja varovaisesti Nupo tuli kohti ja söi kädestä. Rauhallisesti otin pannasta kiinni ja vein sen autoon.
Siitä sitten ajoimme suoraan Tampereelle päivystävälle eläinlääkäriasemalle tarkistukseen. Pientä osumaa Nupoon oli tullut, mutta kipulääkkeellä ja antibioottikuurilla selvittiin. Koira on aika sissi! Ikää 13 vuotta, metsässä 6 vuorokautta, jossa vuoroin tuli vettä kaatamalla ja yöllä oli pakkasta pahimmillaan viisi astetta.
Koko kuuden vuorokauden ajan sain ohjeita ja tukea Etsijäkoiraliiton ihmiseltä. Jos koira katoaa, niin kannattaa ehdottomasti ottaa heti yhteyttä Etsijäkoiraliiton neuvontanumeroon 040 724 8614.
Lisätietoja löytyy Etsijäkoiraliiton sivuilta http://www.etsijäkoiraliitto.fi/
Rita Mäkineste
