Minä olen hullu. Tai siis mielenterveyskuntoutuja. Olen miettinyt kuinka suuri stigma näillä sanoilla edelleen on.

Sanana hullu on laajentunut. Uhkarohkeasta voidaan sanoa, että ”sehän on hullu, kun tuommoista yrittää” tai sitten joku ”bailaa niinku siis ihan hulluna”. Harvempi bailaa ”niinku ihan mielenterveyskuntoutujana”.

Miksi minä hulluna, siis mielenterveyskuntoutujana, koen välillä yhä painetta kertoa olevani jotain aivan muuta? Miksi hullun, ei kun mielenterveyskuntoutujan, leima on niin vahvassa ja millä sitä voisi haalistuttaa?

Oman osansa haalistamisesta ovat tehneet julkimot. Kun kuulin Jenni Vartiaisen laulavan kappaletta Keinu, niin ajattelin sen kertovan minun elämästäni. Kun kuulin kappaleen tehneen Cheekin sairastavan minun laillani kaksisuuntaista mielialahäiriötä (kavereitten kesken bipo), niin tunsin hetken yhteenkuuluvuutta.

Sitten minulle välähti, että Cheek varmaan harvemmin joutuu käymään ruokajaossa, että saa sairaalalaskut maksettua.

Stigmaa siis vahvistaa hulluutta (mielenterveysongelmia) usein seuraava köyhyys. Ja tupakointi. Ja vielä mahdollisesti myös ylipaino. Ei ole salonkikelpoista, että ainoa ilosi ja aikaasi rytmittävä asia on tupakka. Tai se, että sinulla on niin vähän toimintakykyä, että ruokavaliosi koostuu lähikaupan roiskeläppä-pizzoista.

Ne meistä hulluista, tai siis mielenterveyskuntoutujista, jotka ovat pystyneet pysymään töissä, ovat ulkopuolisen silmiin sellaisia, joita kohtaan tuntee empatiaa. Empatia harvoin jaksaa ulottua niihin, jotka vain makaavat sairaalassa tai jos sairaalapaikkaa ei sattunut olemaan, niin kotona.

Tilanne on niin kaukana terveen ihmisen arjesta, että se tuntuu pelottavalta möröltä (ei siis Muumien herttaiselta Möröltä (korjaus; kyllä minä lapsena Mörköä pelkäsin)), vaan joltain niin kamalalta, ettei sitä pysty ymmärtämään.

Ratkaisuna voisi olla tuoda hulluja (tarkoitan siis yhä mielenterveyskuntoutujia) lähemmäs tervettä ihmistä, jolloin tutustuessa ja kunkin yksilön tilanteen ymmärtämisestä voisi syntyä se empatia. Minulla ei vaan ole pienintäkään käryä, miten tämä toteutettaisiin.

Varsinkin nyt, kun sen koolla alkavan asian takia mielenterveysongelmat ovat lähempänä tervettä ihmistä kuin ehkä koskaan, tämän empatian löytyminen olisi tärkeää. Kun on rankkaa, niin mielikin reagoi.

Näitä toivottavasti lievempiä ongelmia on alkanut pulpsahdella siellä täällä. Kun verho vähän aukeaa, niin voi ehkä paremmin ymmärtää millaista on painia näitten asioiden kanssa vuosia.

Alku empatian löytymiselle voisi kuitenkin olla sen ymmärtäminen, ettei kukaan lapsena haaveile, että isona minusta tulee hullu! Tai edes mielenterveyskuntoutuja.

Kaisa

Kirjoitus on osa Mielen tasapainoa -kolumnisarjaa.