Kulttuuritalo Jaatsin aula eräänä helteisen heinäkuun iltapäivänä. Minä ja kuvataiteilija Marje Viitala edessämme kolme hänen isänsä öljyvärein maalaamaa omakuvaa. On alkamassa matka kuvataide-elämykseen ja sastamalalaisen kulttuurivaikuttajan maailmaan.
Tummanpuhuvassa omakuvassa vuodelta 1955 katsoo päälle parikymppinen, tyynen oloinen ja päättäväinen, uraansa aloitteleva Raimo Viitala. Vuonna 1971 valmistunut Ecce homo on värimaailmaltaan kuulaan oranssi, kankaaseen on maalattu repeämiä, taustaansa miltei sulautuvan hahmon silmät ovat tyhjät.
”Minulle tulee tuosta kuolinliina mieleen”, Marje sanoo.
Vuonna 1988 valmistunut omakuva puolestaan on väriensä, tyylinsä ja tekstuurinsa puolesta paluu alkujuurille.
Kerron Marjelle, että tuollaisena olen kuullut hänen isänsä muistettavan, ilme ja kehon asento ovat tunnistettavat.
Taiteessa henki on tärkein
Kuljemme läpi näyttelyn, joidenkin teosten kohdalle pysähdymme pidemmäksi aikaa. Tehdasmaisema– ja Sulatto-teos tuntuvat muuttuvan katsellessa, maiseman oikean reunan ahjo hehkuu yhä voimallisempaa elämän tulta ja Sulaton uuni voisi milloin vain liikahtaa.
”Materia ilmentää myös henkistä puolta. Isältä opin, että taiteessa henki on tärkein, tekniikka vain väline”, Marje tuumaa.
Tasavalta tuolla jossain (1966) kantaa maailmanpolitiikan ja kylmän sodan kaikuja. On rautalanka-aidoin ja muurein eristetty tasapäistetty kansa. Mainittu hirmuhallitsijat Franco, Hitler, Stalin ja monet muut.
”Isä kammoksui auktoriteetteja ja kaikenlaista yksilönvapauden kahlitsemista. Hän seurasi tiiviisti aikansa tapahtumia, ja hänellä oli valtava tiedonjano ja halu oppia uutta.”
Sivistyksen rappiota kuvaavat muun muassa teokset Tanssivat torsot sekä Kuolema ja torso. Niissä antiikin Kreikan ihannevartalot ja kenties sitä myöten myös ihanteet ovat turmellut. Mietimme, miten sukupolvi toisensa jälkeen näkee omassa ajassaan tuhon enteet, sivistyneet pelkäävät sivistyksen kuolemaa.
Kolme taiteilijaelämää
Marje Viitala on elänyt yhtä taiteilijaelämää, seurannut toista ja saanut kaikuja kolmannesta. Hän sanoo kolmen sukupolven taiteen kietoutuvan toisiinsa luoden omanlaistaan kudelmaa.
Isoisä Ensio Viitala oli saanut oppinsa Helsingin piirustuskoulusta ja kuoli 51-vuotiaana kauan ennen Marjea. Ensio toimi kivipiirtäjänä muun muassa Arabialle, opetti taidetta ja teki maisema- ja muotokuvamaalauksia.
Raimo puolestaan jatkoi oman isänsä perinteitä hakeutumalla Turun taidekouluun 1952. Turun taidekoulun opettajana ja rehtorina oli tuolloin kuvataidemaalari Otto Mäkilä. Hänen kauttaan Raimo Viitala tutustui surrealismiin ja sen vapaaseen ilmaisuun. Surrealismista tuli Raimolle henkinen työväline, jonka kautta hän ilmensi näkemyksiään.
Opiskelujensa jälkeen Raimo Viitala muutti Vammalaan, Kiinanmuurin yläpuolella sijainneeseen Jokisen taloon. Marjelle tärkeää miljöötä oli erityisesti Sastamalankadun ympäristö.
”Lapsuudenkotini sijaitsi osoitteessa Sastamalankatu 21. Vanhalle kirkolle mentiin usein, talvella tietysti hiihtäen”, hän muistelee.
Merkityksellisintä oli kodin ilmapiiri, Marje kasvoi kiinni taiteeseen. Pienenä hän varoi lattialle ripoteltujen gessottujen taulujen kavalkadia, joka vain makasi räsymattojen ja aurinkoläiskien värittämällä lattialla. Oli jännittävää, kun ei tiennyt mitä tauluihin tulee.
”Huone täyttyi öljyvärien paksusta raskaasta tuoksusta, hieman metallisesta ja nenään tunkeutuvasta. Tärpättiä, vernissaa, pigmenttejä. Se oli kodin tuoksu.”
Tytär seurasi ja katseli, miten isä tarttui erilaisiin aiheisiin: yhteiskunnallisiin, perheen muotokuviin, luovan hetken tyhjiin kankaisiin, geometrisiin kuvioihin, ihmiskunnan raunioihin ja taivasnäkymiin.
Ei siis ihme, että Marje aikanaan hakeutui oppiin Kankaanpään taidekouluun. Sen hän tosin teki isältään salaa, jottei kokisi paineita onnistumisen suhteen.
Valon etsijä antaa ajatusten viedä
Hienosti rakennettu näyttelykokonaisuus sisältää lukuisia teoksia Marjelta itseltään. Ei uskoisi, että hänen yksityiskohtaisen tarkoista grafiikantöistään monet ovat syntyneet flow-ajatuksella.
Tekniikkana Marje käyttää 1500-luvulla kehitettyä syvä- ja 1300-luvulla kehitettyä kohopainografiikkaa: etsausta ja puupiirrostekniikkaa. Toisinaan hän kokeilee muitakin materiaaleja.
”Se irrottaa työskentelyä tutummista askeleista, ja herättää aina jotain uutta tukien vanhaa. On välillä mentävä kauemmaksi, jotta pääsee takaisin lähelle”, Marje Viitala miettii.
Marje on valon etsijä. Hänen metalligrafiikkansa yksi kantava teema on valo pimeydessä. Valo voi olla konkreettista tai henkistä.
”Etsaukset piirrän suoraan laatalle luonnostelematta, annan kuvalle tilaa hengittää ja ajatusten viedä. On tärkeää, että alitajunta puhuu vapaasti. Työstän valmista aihiota monotypiamaisin keinoin ja haen siihen valopisteitä, tooneja.”
Surrealismin ja naivismin symbioosi, jossa myös leikillisyydellä on osansa, on Marjelle tyypillistä ilmaisua. Eläimet sekä kasvit ovat vahvassa asemassa hänen taiteessaan niin symbolistisina elementteinä kuin ihan itsenään.
”Kuvamaailmani hahmot kertovat omaa tarinaansa ihmisyydestä, toiveista ja tunteista. Uni- ja valvemaailma sekoittuvat filosofian ja runon kaltaiseksi näkymiksi”, hän kuvailee.
Taide pysyy
Marje Viitalalle taide on matka sieluun. Sen perimmäinen tarkoitus on saada mielikuvat visuaaliseen muotoon. Jaatsin näyttely on hänelle tärkeä, ensimmäinen yhteinen isän kanssa.
”Isäni läheinen rooli ei katoa, vaikka aika ottaa omansa. Isän henki oli ja on vahva edelleen niin sydämessäni kuin taiteessani.”
Taide pitkä, elämä lyhyt. Tämä ajatus mielessäni poistun Kulttuuritalo Jaatsilta.
Retrospektiivisesti, Raimo Viitala kutsuttuna Marje Viitala -näyttely on avoinna Sastamalassa Jaatsilla (Gallen-Kallelankatu 1) 15.8.2021 saakka joka päivä kello 12-18. Kuvataiteen lisäksi se tarjoaa myös äänitallenteena kiinnostavia näkemyksiä Raimo Viitalasta. Näyttelyyn on vapaa pääsy.
