Mielinauha-kampanja käynnistyi tänä vuonna 1.4. ja sen tunnus on ”Toivo elää”. Sanoman tarkoituksena on tuoda esiin se, että vaikeimmistakin tilanteista elämässä voi kyllä selviytyä. Jokainen meistä luultavasti joutuu elämänsä aikana kasvotusten jonkin haastavan tilanteen tai kriisin kanssa. Viimeiset kaksi vuotta ovat varmasti heittäneet entistä enemmän kapuloita rattaisiin monellakin eri tavalla. Osalla ihmisistä on olemassa jonkinlaisia selviytymiskeinoja tällaisen tilanteen varalle ja he tietävät kuinka käyttää niitä.

Mutta kuinka haastavasta elämäntilanteesta voi selvitä ihminen, jolla omia selviytymiskeinoja ei ole ja jonka mielenterveys on ollut koetuksella jo ehkä pitkiäkin aikoja?

Opiskelen tällä hetkellä sosionomi-diakoniksi toista vuotta ja jo tässä vaiheessa olen kohdannut lukemattoman määrän ihmisiä, joilla selviytymiskeinoja ja voimavaroja ei yksinkertaisesti hankalassa elämäntilanteessa ole. Selviytymiskeinojen puuttuminen saattaa johtua hyvin monestakin eri asiasta, mutta yleensä taustalla saattaa olla yksi tai useampikin eri mielenterveyteen vaikuttava sairaus. Kuinka vaikeassa elämäntilanteessa olevan ihmisen toivo saadaan herätettyä henkiin?

Olen tällä hetkellä harjoittelijana asumisyksikössä, jossa olen tutustunut toipumisorientaatioon. Toipumisorientaation perusta on siinä, että huolimatta ihmisen sairaudesta tai hankalasta elämäntilanteesta hänellä on mahdollisuus elää merkityksellistä elämää. Toipumisorientaation tarkoituksena on keskittyä ihmisen yksilölliseen kasvuun ja suureen rooliin nousevat ihmisen omat ratkaisu- sekä voimavarakeskeiset toimintamallit. Tärkeää on myös saada ihmisen sisällä oleva toivo heräämään. Tämä on todellakin vain muutaman lauseen mittainen tiivistys siitä mitä toipumisorientaatio todellisuudessa on, mutta ideasta saa toivottavasti kiinni.

Tutustuttuani toipumisorientaatioon tarkemmin, tajusin, että oma toimintani toisten ihmisten kanssa on tiedostamattani ollut hyvinkin usein toipumisorientaatiolähtöistä. Olen elämäni aikana kokenut jos jonkinlaisia kriisejä, eivätkä omatkaan selviytymiskeinoni ole aina olleet parhaasta päästä. Elämä on kuitenkin opettanut ja tuonut erilaista näkökulmaa ihmisten kohtaamiseen. Olen oppinut sen, että sairauden tai hankalan tilanteen takana on aina ihminen, jonka sisällä piilee paljon enemmän toivoa ja voimaa kuin sen hetkinen tilanne antaa ymmärtää.

Itse ajattelen, että toivo elää jokaisessa meissä. Toivo elämästä ja selviytymisestä. Joskus se on vain saattanut luisua sormiemme välistä piiloon niin pimeään paikkaan, että se pitää osata etsiä ja tuoda takaisin valoon. Tunnistan enemmän kuin hyvin tämän mainitsemani paikan. Olen myös elävä esimerkki siitä, että kaikkein pimeimmästäkin paikasta on mahdollisuus suunnistaa pois.

Joskus siihen vain tarvitaan oikeanlaista tukea sekä ohjausta, oikeat kysymykset ja ennen kaikkea aitoa ja merkityksellistä kohtaamista.

Maria Suuronen

Kirjoittaja on sosionomi-diakoniaopiskelija.