Alueviestin Käsi sydämellä -juttusarjassa kysymyksiimme vastaa Leila Haapaniemi. Kenen ajatuksista sinä haluaisit kuulla? Vinkkaa meille: toimitus@alueviesti.fi.

Kuka olet?

”Leila Haapaniemi, 58, kauniin äidinkielemme vilpitön ihailija. Välillä toki kieli poskessa. Asun Sastamalassa, Vammalan pohjoispuolella, kymmenisen kilometriä keskustasta. Kolunmaa on täyttä maaseutua. Perheeseeni kuuluu puolisoni Pasi ja kaksi lasta.”

Warelia julkaisi keväällä runoteoksesi. Mikä motivoi pöytälaatikkokirjoittajaa saattamaan ajatuksiaan julki, eli miksi runoteos?

”Tein sen osittain somettamisen vastapainoksi ja vanhanaikaisen kirjoittamisen puolustamiseksi. Sen nimi on: Mitä saa sanoa? Meillä on niin helposti olemassa kulloinenkin agenda, jonka mukaisesti saa sanoa, mutta vastakkaisia mielipiteitä ei saa esittää. Esimerkki: Nyt saa puhua sähköautoilun puolesta, mutta akkujen valmistamisen hiilijalanjäljestä ei sovi puhua. Runokirjoja sopii kirjoittaa rakkaudesta, mutta negatiivisia tunteita ei pidä ilmaista.”

Käsittelet teoksessasi monia vaikeita asioita, joita olet elämässäsi kohdannut. Millaisen vastaanoton kirjasi on saanut?

”Olen saanut runoistani paljon palautetta. Esimerkiksi myöntämällä rakkaan isäni alkoholismin, olen saanut monilta, yllättäviltäkin tahoilta kommentteja, että minulla oli samanlainen lapsuus ja kannan sitä vieläkin mukanani. Toisaalta myöntämällä uupumuksen ja masennuksen olen antanut taas kerran uudet kasvot yleiselle, mutta vieläkin piilotellulle ilmiölle. Myös fyysisen kivun kirjoittaminen auki on herättänyt lukijoissa vastakaikua.”

 Miten olet päässyt sinuiksi kaiken ikävän painolastin kanssa?

”Emme me ihmiset ole niin yksiviivaisia, että kokisimme kaikki asiat samalla tavalla. Kuitenkin Tyrvää kasvattaa vahvoja naisia. Vahvuuteen kasvetaan heikkouden kautta, kivun kautta, vertaistuen kautta. Samaa kasvutarinaa tukee läheisten antama voima ja huumori. Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa ja lentää siivin kirjavin kuin pääskysen poikanen. Aiemmin kesällä katselin, kuinka ne harjoittelivat paikallaan lentämistä katoksen tuulitunnelissa, välillä epäonnistuen, välillä vähän paremmin ja lopulta taitavasti paikallaan pysyen.”

Mitä teet työksesi?

”Vuosikymmeniä tuli oltua valtiolla työssä, verottajana. Siinäkin työyhteisössä voi runous itää! Nykyisin työskentelen toiminimellä. Teen perukirjoja, jakokirjoja, testamentteja, veroneuvontaakin. Tänä kesänä moni on ollut kiinnostunut tekemään vapaaehtoisen edunvalvontavaltuutuksen.”

Kirjoittamisen lisäksi harrastat Martta-toimintaa. Millainen harrastus se on?

”Sehän usein yhdistetään vanhoihin naisiin. Mutta toiminnan idea on oppia porukalla uutta. Ikä ei ole siinä hidaste tai vaatimus vaan kiinnostus uuteen, tai välillä vanhaan, on tärkeämpää. Olemme Sastamalan Martoissa tutustuneet bogashin valmistukseen, rypyttäneet karjalanpiirakoita, lajitelleet jätteitä, tehneet kaikkea sellaista, mitä jäsenemme ovat kulloinkin innostuneet harjoittelemaan. Ja koko ajan toivomme uusia toiveita myös ei jäseniltä.”

Sastamalasta puhutaan kirjakaupunkina. Onko se sellainen?

”Sastamalassa kirjoittaminen on paljon esillä. Paitsi, että meillä on jo perinteeksi muodostuneet Vanhan kirjallisuuden päivät, meillä on myös laaja-alainen kirjasto, taitavaa kesä- ja muuta teatteria ja Sastamalan Opisto, jonka ohjelmistossa esimerkiksi kirjoittaminen on laajasti esillä.

Sen lisäksi meillä on lisää tukevaa kirjoittamisen kivijalkaa, sillä jokaisella paikkakunnalla ei ole varteenotettavaa kustantamoa ja kirjapainoa. Tähän kun yhdistetään vielä maanlaajuisesti tunnettuja useampia nimekkäitä kirjailijoita, joko täällä nyt tai jossain vaiheessa elämäänsä asuneita, on tällaisen lentämään harjoittelevan kirjoittajanalunkin turvallista yrittää ottaa ilmaa siipiensä alle.”

Mikä on elämässäsi parasta juuri nyt?

”Elämän monimuotoisuus on ihanaa. Perhe on parasta. Olen hyvin onnellinen saadessani elää juuri tätä nykyistä elämänvaihetta.”