Koppalaisenmaa on saanut oman kyläkirjansa. Juhani Lehtisen kokoama Tää onkin jommostaki kokoaa kansien väliin alueen asumuksia ja niiden asukkaita sekä elämänmenoa pääosin 1900-luvun alkupuoliskolta. Itsekin Koppalaisenmaassa asuva Lehtinen kertoo, että jonkinlaisen kirjan tai kuvakoosteen tekeminen alueelta on ollut mielessä jo vuosia. Aiemmin hän on tehnyt esimerkiksi Kiimajärven kylähistoriikin Tämmöstä ei o ollu ikinä.
”Paikallishistoria on kiinnostanut, ja jonkin verran materiaaliakin oli omassa arkistossa valmiina”, hän taustoittaa.
Koppalaisenmaa sijaitsee entisen Kiikan kunnan pohjoispäässä, ihan Kiikoisten rajalla ja Lehtisen mukaan oikeastaan vähän Kiikoistenkin puolella.
”Nykyihminen tulee etelästä päin Koppalaisenmaahan Pohjanmaantietä eli kantatietä 44 Kiimajärven uimarannan kohdalla. Siitä kolmisen kilometriä Kiikoisten suuntaan, Pohjanmaantien molemmin puolin, jatkuu Koppalaisenmaana tunnettu alue”, Lehtinen selvittää.
Vanhassa ja virallisessa merkityksessä Koppalaisenmaa ei ole ollut kylä ollenkaan. Se on koostunut Kiikan kylien takamaista eli Kiimajärven, Leikkuun, Vakkalan, Haapaniemen, Kiikanojan, Meskalan ja Ruotsilan kylien ”perämettistä ja niityistä”. Näille takamaille talolliset ottivat torppareita, jotka raivasivat peltoa ja harrastivat pirttiviljelystä, jolloin alue kasvoi. Nimensä kulmakunta sai Koppalaisesta, joka aikojen kuluessa kasvoi torpasta taloksi.
Kirjassa on paljon vanhoja valokuvia, yhteensä noin 200. Niitä Juhani Lehtinen on saanut käsiinsä eri puolilta – naapureilta, sukulaisilta, tuttavilta ja Koppalaisenmaasta muuttaneiden jälkeläisiltä. Helppoa niiden metsästäminen ei aina ollut, ja Lehtiselle selvisikin projektin aikana, että ihmisten valokuvakätköt ovat mitä moninaisempia. Kuvia on saattanut löytyä kenkälaatikosta navetan vintiltä tai sängyn alta mummuvainaan lajittelemattomasta jäämistöstä.
Jos kuvia löytyikin, ei aina tahtonut selvitä, keitä niissä poseerasi.
”Tunnistamisen kanssa on ollut päänvaivaa. Lukuisia kuvia on pitänyt jättää kirjasta sen takia, että henkilöille ei ole löytynyt ainakaan varmoja nimiä. Jälkipolville ei paljon kerro kuva, jonka taakse on kirjoitettu ’mummu, otettu viime vuonna’”, mies harmittelee.
Erityisesti Lehtistä harmittaa, että kirjasta puuttuu kuva Huhdanpään kalliolta. Umpimetsässä oleva laakea kallio oli nimittäin kyläläisten yhteinen kokoontumispaikka aina helluntain jälkeisenä tiistai-iltana. Alkuun mentiin piirileikkiä kalliolla laulun tahdissa, kunnes jossain vaiheessa tanssia tuli tahdittamaan haitari.
”Väkeä riitti ja hyttysiä. Nykyihminen ihmettelisi, miten viihdyttiinkin. No, kansalliseen tapaan nuoret miehet ottivat viinaa ja tappelivatkin. Vanhemmat miehet eivät tapelleet, mutta ottivat viinaa. Suhteita vastakkaiseen sukupuoleen solmittiin, tai ainakin yritettiin.”
Lehtisen mukaan ”Huhdanpään kallioehtoot” jatkuivat 70-luvun alkuun asti. Siinä mielessä on hieman hämmentävääkin, ettei valokuvia juhlinnasta ole hänen tielleen sattunut.
Kirjan julkistamistilaisuus pidetään tulevana sunnuntaina 26.2. Kiimajärven kylätalolla kello 15. Tilaisuuteen ovat kaikki asiasta kiinnostuneet tervetulleita.
