Illalla tuli niin hiljaista, että kaarnan alta kuului puun hengitys.
Tällainenkin tunnelmakuva löytyy sastamalalaisen valokuvaaja Hannu Moilasen äskettäin julkaisemasta runo- ja valokuvakirjasta. Se kantaa nimeä Hiljaa soi metsän ovikello ja sisältää Moilasen vuosina 1980-81 kirjoittamia runoja. Yksinolo ja kaipuu luontoon välittyy kirjassa vahvana.
Mikä sai Moilasen kokoamaan runot ja kuvat kirjaksi juuri nyt?
”Olen viimeisen parin vuoden aikana käynyt läpi valokuvaajan taipaleeni alkuaikojen mustavalkonegatiiveja ja muistikirjojakin, jotka ovat olleet kaapissa vähän kuin unohduksissa. Nyt reilu neljä vuosikymmentä myöhemmin oli sopiva hetki ne ottaa esiin. Tuntui oikealta tehdä tämä kirja.”
Kuvien ja runojen syntyaikaan Moilanen asui Tampereella ja vietti kesät Juupajoella sisarensa pienessä mökissä, jossa aloitteli luontovalokuvausta ”tositarkoituksella”. Kainuun korvessa, Suomussalmella syntyneelle Moilaselle mökkikesät olivat tärkeä henkireikä. Ne takasivat ”metsäläiselle” pakotien kaupungin hälystä.
”Ollessani kuusivuotias muutimme Suomussalmelta Paltamoon Oulujärven rannalle maataloon maata viljelemään. Olin 11-vuotias, kun muutimme Tampereen keskustaan. Se oli itselleni melkoinen sokki, elämä sain ihan uudenlaisen suunnan. Taakse jäi kotirapulta alkanut luonto, kalastus, ravustus ja kaikki muut minulle tärkeät arkiset puuhat”, Moilanen muistelee.
Parikymppisenä Moilasessa syttyi vahva halu päästä takaisin luontoon, tavoittaa lapsuuden mielenmaisemat.
”Kaipasin pois keskustan kerrostaloista ja tehdasmiljööstä. Otin ylimääräistäkin lomaa Finlaysonin tehtaalta, ja olin jopa pari kuukautta Juupajoen mökillä, enimmäkseen ihan yksin. Erilaisia tekstejä syntyi, ja varsinkin valokuvaus vei mennessään. Yritys tulla hyväksi valokuvaajaksi oli kova.”
Entä onko suhteesi luontoon muuttunut sitten noiden Juupajoen kesien? Oletko vielä se sama Hannu, joka kirjoitti nämä runot?
”Yksinolo ja luontoajatukset synnyttivät tuolloin nämä runot, jotka nyt kokosin kirjaseksi, sen ajan valokuvat rinnalla. Ilman näitä kuvia, ei kirjaa varmaankaan olisi syntynyt. Runojen puhtaaksi kirjoittaminen sai monesti silmäni kostumaan, tunteet ja elämykset tulivat lähelle. Koin uudelleen monet tuon ajan asiat.”
”Runot vaativat mielestäni vahvan tunteen syntyäkseen. Itse olin runojeni aikaan yksinäinen ja arkakin, luonto oli kai se ihmissuhde, johon turvauduin kirjoittamallakin.”
Suhde luontoon on edelleen Moilaselle tärkeä. Lähes päivittäin hän lähtee ulos ja valokuvaamaan. Moilanen toteaa, että Sastamalan keskustaajamassakin luonto on lähellä, ei tarvitse montaakaan kilometriä mennä, kun liikenteen ääniä ei enää kuulu.
Runoja Moilanen ei enää 1980-luvun alun jälkeen ole kirjoittanut ylös, muuta luontoa sivuavaa tekstiä kylläkin. Viime vuosina Moilanen on kirjoitellut havaintojaan myös Alueviestin lukijoiden iloksi.
Miksi kirjaasi kannattaa tarttua, mitä se lukijalleen tarjoaa?
”Runokirjan tein lähinnä itselleni muistona menneestä, ja vaimonikin kannatti ajatusta, kun talvella ääneen ajatusta ilmaan heittelin. Jos joku muu haluaa kirjaan tarttua saa varmaan erilaisen, persoonallisen luontokokemuksen. Kirjasta tuli mielestäni onnistunut, kun sain kaiken itse tehdä. Runoja on 65 ja rinnalla kuvia sama määrä. Näin runsaalla kuvamäärällä varustettuja runokirjoja tuskin on montaa.”
Painos kirjaan on hyvin pieni, vain 50 kappaletta, joista nelisenkymmentä riittää muille lukijoille. ”Uutta painosta kirjasta tuskin tulee”, Moilanen lisää.
Vanhojen kuusien oksilla
lepäävät lintujen pesät.
Onnelliset puut
näkevät monet sukupolvet.
Tuulessakaan eivät haluaisi heilua,
peläten pesien putoavan.
Havusuilla linnuille kuiskivat,
rakenna tiiviisti.
Jutun kursivoidut kohdat ovat Hannu Moilasen kirjasta.