Jäähyväiset Suodenniemen seurakuntatalolle – ”Jotain rakasta, tärkeää ja merkittävää viedään meiltä pois”

Suodenniemen seurakuntatalo on suunniteltu siten, että salin suurista ikkunoista näkyy Kirkkojärvi. Kaunis maisema toimii ”alttaritauluna”.

Elokuun viimeisenä torstaina illan pehmeä auringonvalo valtaa kirkonmäen Suodenniemellä.
Kauniin puukirkon alapuolella seisoo punatiilinen seurakuntatalo, jonka ovesta tulee sisään tasaiseen tahtiin ihmisiä.

Suodenniemen Maatalousnaiset ovat kattaneet kahvipöydän valmiiksi, maljakossa hehkuu suuri kimppu keltaisia auringonkukkia ja itse leivotut pullat on aseteltu tarjolle. Keskustelu käy vilkkaana, mutta äänten sorinassa on surullisiakin sävyjä.

”Mahdetaanko tällaisissa ”hautajaisissa” olla ennen oltu?”, kuulen paikallisen miehen tuumaavan saliin astuessaan samalla kun hän silmäilee ympärilleen.

Kaunis kattaus oli Suodenniemen Maatalousnaisten käsialaa.

Niinpä, kysymyksessä on todellakin muistojuhla, vuonna 1983 rakennetun seurakuntatalon toiminta päättyy, eikä se ilahduta asukkaita. Suodenniemen maatalousnaiset halusivat järjestää jäähyväistilaisuuden kaikille, joita talo on saanut vuosien varrella palvella.
Rakennus vaatisi kunnostusta, eivätkä seurakunnan varat riitä sen korjaamiseen.

Yhden pöydän ääressä istuva paikallinen pariskunta, Leila Rintala ja Antti Koivisto ovat leskiksi jäätyään löytäneet toisensa. He muistelevat, mitä kaikkea rakkaaksi tulleessa rakennuksessa on vuosien saatossa koettu.

”Tänne liittyy kipeitäkin muistoja, esimerkiksi hautajaisista”, muistelee Leila. Antti nyökkää vierellä. Iloisiakin muistoja paikkaan toki on.

”Olen ollut useissa juhlissa täällä laulamassa ja runoja lausumassa. Tämä on surullinen tilanne, kun toiminta lopetetaan, tulee ihan kiukun tunteitakin”, pohdiskelee Leila.

”Onhan tämä ihan kamalaa”, toteaa Anttikin.

”Täällä on ollut aktiivista seurakunnan toimintaa, en ymmärrä tätä lainkaan”, he ihmettelevät.

”Voiko täällä oikeasti olla jotain vakavia sisäilmaongelmia, eivätkö ihmiset silloin oireilisi? Välillä tuntuu siltä, että niitä sisäilmaongelmia keksitään, kun halutaan jostakin rakennuksesta eroon”, puuskahtaa Leila.

Molempien mielestä seurakuntatalo on ollut oikea kylän sydän, joka on kirkon juurella sykkinyt elämää.

Sari Suvela muistaa vieläkin hyvin, kuinka hänen nyt jo edesmenneen äitinsä 50-vuotisjuhlia juhlittiin aikoinaan seurakuntatalossa. ”Silloin tämä oli juuri otettu käyttöön. Tämä on iso menetys Suodenniemelle. Seurakuntatalo on ollut kylän kohtaamispaikka. Täällä on näkynyt koko elämän kirjo.”

Tilaisuus herätti tunteita kaikissa läsnäolijoissa. Alakulo oli aistittavissa – hautajaistunnelmasta puhuminen ei ole liioittelua.
Puheenvuoron käyttäneen, Suodenniemen Maatalousnaisten jäsenen Anne Itälinnan ajatus oli, että keskityttäisiin enemminkin kauniisiin muistoihin surkuttelun sijaan.

”Täällä oli toiveena, että ei käsitellä tässä tilaisuudessa sitä, millä tämä upea rakennus saataisiin säilymään – kaikki kortit on käytännössä käyty läpi, ja vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, että saataisiin jatkoa”, totesi Suodenniemi-seuraan ja Sastamalan kirkkovaltuustoon kuuluva Harri Hakalakin pitämässään ”muistopuheessa”.

”Jotain rakasta, tärkeää, merkittävää ja keskeistä viedään meiltä pois”, hän harmitteli.

”Valitettavasti sama tilanne on Sastamalassa muillakin seurakuntataloilla. Emme pohdiskele asian tätä puolta, kun ei se siitä muutu miksikään. Herättäisi vain lisää mielipahaa, jota on jo liiankin kanssa”, hän jatkoi.

Harri Hakala piti tunteikkaan puheen.

Hakala kiitti myös Suodenniemen Maatalousnaisia heidän seurakunnalle vuosien varrella tekemistään lukuisista lahjoituksista.

Musiikkiakin saatiin kuulla, sillä Suodenniemen entinen, nykyään jo eläkkeellä oleva kirkkoherra ja kappalainen Hannu Järventaus soitti pianolla Mozartin Turkkilaisen marssin omien muistelujensa jatkeeksi. Ohjelmassa oli myös yhteislaulua. Vapaan sanan vuorossa sai jakaa ajatuksiaan.

Tilaisuuteen osallistui noin seitsemänkymmentä asukasta. Runsas väkimäärä kertoi siitä, että seurakuntatalon oven säppiin laittaminen oli kova paikka.

Paikasta oli paljon lämpimiä muistoja.

”Kyllä se on aikamoinen pamaus, että tänne ei voi enää tulla”, kahvia vieraille kaatanut Niina Markkula myönsi ja kertoi, että pullia oli leivottu tilaisuuteen 140 kappaletta. ”Yksi rakkaimmista muistoistani täältä on se, kun oma varusmiespalvelusta suorittava poikani oli mukana kantamassa itsenäisyyspäivän juhlissa lippua viime vuonna.”
Osallistujamäärä oli runsaslukuinen.
”Tie valmis on, voin löytää sen, keskellä kysymyksien”, laulettiin yhteislauluna. Virren 511 sanat olivat osuvat.
Tunnelma oli haikea.

Jätä kommentti