Sastamalalaisen Jukka-Pekka Palviaisen syksyllä ilmestyneessä rikosromaanissa Viimeinen rukous naulapyssysurmaaja rikkoo rannikkokaupungin rauhan.
Kirjassa sairauslomalta palannut pastori löydetään kotoaan raa´asti surmattuna, ja samana päivänä katoaa hyviä tienestejä tahkova nuorehko kiinteistövälittäjä. Mikä on hänen suhteensa pastoriin? Entä kuka on mystinen KP, joka pulpahtelee esiin ihmisten puheissa, mutta jonka oikeaa nimeä kukaan ei tunnut tietävän? Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen tiimeineen tekee pitkää päivää napatakseen murhaajan ennen kuin uhreja tulee lisää.
Kyseessä on Palviaisen toinen kirja rikosgenren tiimoilta, ja siinä tutkimuksia jatkavat monet jo esikoisdekkarista tutut poliisit.
Kysyimme kirjasta, ja kirjailija Palviainen vastasi:
Oliko toisen dekkarin kirjoittaminen erilaista kuin ensimmäisen?
“Oli se siinä mielessä, että päähenkilön työkaverit ja läheiset ja jotkut muut asiat oli jo esitelty ensimmäisessä osassa. Osasin myös muokata tekstiä eri tavalla, kun tiesin jo, minkälaisiin seikkoihin kustannustoimittaja kiinnittää tekstissä huomiota. Ensimmäinen osa oli uuden lajityypin opettelua.”
Kirjailija joutuu usein tekemään taustatyötä teoksiinsa. Mitä uutta opit tällä kertaa?
“Minulla on poliisikontakti, jolta voin kysyä asioita. Kun hän lukee tekstini, hän saattaa myös itse ehdottaa jotakin. Toki myös välillä sovellan asioita omien tarpeideni mukaan eli lopullinen vastuu tekstistä ja sen tahallisista tai tahattomista “virheistä” on aina minun. Sen olen esimerkiksi oppinut, ettei rikostutkinta tai muukaan poliisityö mene aina tietyn kaavan mukaan, vaan tilanneharkintaa pitää olla.”
Päähenkilö Teemu Taikkosen avioliitto rakoili jo ensimmäisessä dekkarissa ja samoja ongelmia Taikkonen hautoo edelleen. Ihmissuhteissaan kompuroiva keski-ikäinen miespoliisi on tietyntyyppisissä dekkareissa vakiokamaa. Onko niin, että täydellisen onnellinen päähenkilö ei sovi epätäydelliseen maailmaan rikoksia ratkomaan?
“En ole ainakaan itse ajatellut, että lajityyppi vaatisi tietynlaisen poliisihahmon. Koska olen halunnut kuvata päähenkilöitäni kokonaisina ihmisinä, heillä on myös yksityiselämä. Jotta sellaista joku jaksaisi lukea, yksityiselämä ei voi olla pelkästään sitä, että tyyppi istuu kaikki illat muina palviaisina tuijottamassa jotakin ruutua tai lukemassa kirjaa, ja jos hän on oikein räväkkä, hän saattaa lämmittää saunan. Toki Taikkonenkin tykkää saunomisesta.”
Dekkareita on monenlaisia. Kirjoissasi kaikki rikolliset eivät ole yksiselitteisesti pahoja tyyppejä, vaan monesti elämänkolhimia ihmisiä, joilla on vaan mennyt niin sanotusti kuppi nurin. Rikoksen polulle voi myös ajautua. Millaista dekkarilajityyppiä kirjasi edustavat?
“Dekkarini ovat kai lähinnä poliisiromaaneja, koska niiden keskiössä on poliisitutkinta, ja pyrin kuvaamaan poliityön arkea realistisesti. Toki pitäisi olla itse poliisi, että siinä ihan täysin onnistuisi. Tärkein esikuvani on ehdottomasti Seppo Jokinen, jonka komisario Koskinen -kirjoissa on arkista poliisityötä, huumoria, humaaniutta ja paikalliskuvausta.”
Molemmat dekkarisi sijoittuvat entiseen kotikaupunkiisi Raumalle. Uudemman lopussa piipahdetaan takauman kautta myös Sastamalassa. Paikalliset varmasti tunnistavat tuttua miljöötä kirjan kuvauksesta. Mutta miksi ihmeessä satuilet sillasta, jota ei ikinä tule?
“Voisin tietysti väittää, että kyseessä on tarkoin suunniteltu hämäys, mutta todellisuudessa se on valitettava työtapaturma. En voi käsittää, miksi väärä nimi ei ole pompannut tekstistä millään tarkistuslukukerroista. Ärsyttävää!!!”
Kirjan lopussa lähtee erään sivuhenkilön kautta aukeamaan uusi tarinalinja. Kuinka pitkälle olet elämää Taikkosen kanssa miettinyt?
“Aika lailla kirja kerrallaan tässä mennään. Kolmannesta osasta on sopimus. Käsikirjoitus on tällä hetkellä poliisikontaktillani luettavana. En ole lyönyt jatkosta mitään lukkoon, koska se riippuu niin monesta asiasta. Sellaisistakin, joihin en välttämättä pysty itse vaikuttamaan. Mutta ainakin tällä hetkellä minua itseäni kiinnostaa kovasti, miten Taikkosen ura ja yksityiselämä tästä jatkuu.”
