Hautauspalvelu Tero Teuho Oy:n toimitusjohtaja Tero Teuho on kulkenut surevien rinnalla vuosikymmeniä. Hänen suhteensa hautausalaan alkoi jo hyvin nuorena.
”Aloin työskennellä 16-vuotiaana perheyrityksessämme”, Teuho kertoo. Työtehtäviin kuuluivat vainajakuljetukset ja arkkujen valmistaminen. Vähitellen hautausalasta kasvoi elämäntyö.
Suvun juuret alalla ulottuvat aina vuoteen 1928 saakka, ja nyt perinnettä jatketaan jo viidennessä sukupolvessa. Teron rinnalla työskentelee hänen puolisonsa Eveliina. Mukana ovat myös poika Aleksi ja tämän puoliso Jonna. Lähes sadan vuoden perheperinteitä on vaalittu huolella. Yksi niistä on ajatus siitä, että surun keskellä tärkeintä on ihmisyys.
”Perheyrityksessä ammattitaito ja toimintatavat siirtyvät sukupolvelta seuraavalle. Paljon on vuosien aikana muuttunut. Hautajaisista on tullut yhä yksilöllisempiä ja omaisten toiveet näkyvät järjestelyissä monin tavoin. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut; kuoleman kohdatessa ihminen tarvitsee toista ihmistä”, Tero Teuho toteaa.
Hautausalan ammattilainen kohtaa työssään elämän suurimpia menetyksiä.
”Siihen kuuluvat hiljaiset jäähyväiset, omaisten kohtaaminen ja viimeisestä matkasta huolehtiminen. Puhelin voi soida mihin vuorokaudenaikaan tahansa, ja toisessa päässä on ihminen, jonka elämä on juuri muuttunut; puoliso on kuollut, äiti tai isä on nukkunut pois tai perhe on menettänyt pienen lapsen”, Teuho kuvailee erilaisia tilanteita. Joskus kuolemaa on osattu odottaa, joskus kaikki on tapahtunut yhdessä silmänräpäyksessä, äkkiarvaamatta.
”Surun hetkellä sanat voivat kadota. Ihminen ei välttämättä tiedä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Silloin rinnalle tarvitaan joku, joka osaa auttaa rauhallisesti, arvokkaasti ja kiirehtimättä.”
Tero Teuho on tottunut työnsä kautta kuoleman läheisyyteen. Vuodet eivät kuitenkaan ole kovettaneet häntä, päinvastoin – luontainen herkkyys ja taito kohdata surevia omaisia on vain jalostunut kokemuksen myötä. Ammattilaisenkin on kuitenkin tärkeää saada olla ihminen.
Hautausalan työ vaatii vahvuutta. On pystyttävä tekemään päätöksiä, huolehtimaan yksityiskohdista ja pysymään rauhallisena vaikeissakin tilanteissa – silloinkin kun omaisten tunteet kuohuvat. Toisten ihmisten menetysten kohtaaminen herättää myös kysymyksen siitä, kuinka hautausalan ammattilainen itse käsittelee työnsä herättämiä tunteita.
”Jokaisella on oma tapansa palautua raskaista hetkistä – hautausalan ammattilaisellakin on oma perheensä, läheisensä, ilonsa ja surunsa. Työn vaativuuden keskellä on tärkeää, että surulle ja vaikeille kokemuksille löytyy tilaa myös ammattilaisen omassa elämässä”, Teuho ajattelee. Alalla kohdataan kuolema tavalla, joka on useimmille ihmisille vieras.
”Siinä missä moni joutuu kohtaamaan läheisen kuoleman vain muutaman kerran elämässään, hautauspalvelussa menetys on läsnä lähes jokaisessa työpäivässä. Jokainen kohtaaminen on silti ainutlaatuinen ja erilainen”, selvittää Teuho.
Iäkkään ihmisen poismeno pitkän elämän päätteeksi voi tuntua omaisista luonnolliselta, vaikka ikävä olisi suuri. Äkillinen kuolema taas voi jättää jälkeensä kysymyksiä, epäuskoa ja syvää järkytystä.
”Erityisen raskaita ovat tilanteet, joissa elämä päättyy aivan liian varhain”, tietää Teuho.
Erilaiset tilanteet ja ihmiset on osattava kohdata hienotunteisesti.
Mutta voiko ammattilainenkaan koskaan täysin tottua toisen ihmisen suruun?
”Ehkä kaikkeen ei tarvitsekaan tottua. Surun kohtaamisessa tärkeämpää on säilyttää herkkyys nähdä ihminen menetyksen takana”, pohtii Teuho.
Toisinaan eteen tulee tilanteita, joissa mikään lohduttava lause ei tunnu riittävältä.
”On menetyksiä, jolloin sanoja ei tunnu löytyvän”, mies myöntää. Hän on kuitenkin huomannut, että tärkeintä ei aina olekaan puhuminen.
”Joskus riittää, että joku kuuntelee. On tärkeää myös antaa aikaa, surua ei pidä kiirehtiä pois.”
Hautauspalvelussa tehdään paljon käytännön työtä, mutta kaiken keskiössä on aina ihminen.
Omaiset eivät välttämättä muista myöhemmin jokaista hautajaisjärjestelyihin liittynyttä yksityiskohtaa – sen sijaan he muistavat pitkään, kuinka heitä kohdeltiin silloin, kun he olivat kaikkein haavoittuvimmillaan. Ystävälliset sanat, rauhallinen ääni ja aito kunnioitus voivat jäädä mieleen vuosiksi.
”Jokaisella vainajalla on nimi ja tarina. Hautausalan työssä vainaja ei ole pelkkä hoidettava tehtävä”, haluaa Teuho korostaa.
”Vainaja on ihminen, jolla on ollut oma elämä. Hän on saattanut kasvattaa lapsia, rakentaa kodin, tehdä pitkän työuran, auttaa naapureitaan tai olla jonkun elämän tärkein turva.
Joku muistaa hänen naurunsa, toinen taas hänen tapansa tervehtiä ja kolmas sen, kuinka hän aina huolehti muista ennen itseään.”
Kun ihminen kuolee, nämä muistot eivät katoa.
”Vainajan kunnioittaminen on yksi tärkeimmistä periaatteista. Jokainen ihminen ansaitsee tulla saatetuksi viimeiselle matkalleen arvokkaasti riippumatta siitä, millaisen elämän hän on elänyt. Omaisille on erittäin merkityksellistä tietää, että heidän rakkaastaan pidetään hyvää huolta loppuun saakka”, painottaa Teuho.
Hautajaiset ovat usein täynnä kyyneleitä, mutta niiden keskellä koetaan paljon rakkautta. Omaiset kokoontuvat yhteen. Muistellaan menneitä vuosia, katsellaan valokuvia ja kerrotaan tarinoita, jotka saattavat saada ihmiset hetkeksi hymyilemään.
”Juuri silloin surun rinnalle voi nousta kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että on saanut tuntea ihmisen, joka nyt saatetaan viimeiselle matkalleen. Hautajaisten merkitys ei ole vain kuolemassa. Niissä kunnioitetaan elettyä elämää”, Teuho muistuttaa.
Suru ei kuitenkaan pääty hautajaisiin. Se saattaa kulkea mukana pitkään, joskus läpi koko elämän.
”Vuosien jälkeenkin tuttu laulu tai vanha valokuva voi nostaa kaipauksen pintaan. Usein suru muuttaa muotoaan. Alun musertava ikävä voi vähitellen saada rinnalleen lämpimiä muistoja. Rakkaus ei pääty siihen, että toinen ihminen kuolee. Se jatkuu muistoissa, teoissa ja kaikessa siinä hyvässä, mitä hän on jättänyt jälkeensä”, Teuho pohdiskelee.
”Tämä työ muistuttaa konkreettisesti siitä, kuinka haurasta elämä on.”
On hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä elämässä lopulta on tärkeää?
”Ovatko tärkeimpiä saavutukset, omaisuus ja kiireiset työpäivät vai sittenkin ne ihmiset, joiden kanssa saamme jakaa elämämme?”, Teuho kysyy.
”Kun ihminen lähtee, jäljelle jäävät usein kaikkein tavallisimmat muistot, kuten yhteinen aamukahvi, mökkimatka, lapsenlapsen nauru tai puolison käden kosketus. Pienet arkiset hetket, joiden arvo ymmärretään kokonaan vasta myöhemmin.”
Kuolema muistuttaa, että yhteinen aika on rajallista.
”Siksi läheiselle kannattaa sanoa jo tänään, kuinka tärkeä hän on. Kiittää, pyytää anteeksi ja viettää aikaa yhdessä. Huomista ei ole luvattu kenellekään.”
