Fiktio on toisenlainen tapa vaikuttaa. Epävarma ja hidas, mutta syvä, sillä romaani voi muokata lukijansa maailmankuvaa ja identiteettiä. Näin miettii kirjailija Anni Kytömäki teekupposen äärellä nokialaisessa kahvilassa.

”Olen kaikenlaiselle paasaamiselle allerginen, en kestä saarnaamista. Omissa teoksissani sanoma on rivien välissä”, hän lisää.

Viime päivinä Kytömäki on miettinyt kaunokirjallisuuden vaikutusmahdollisuuksia siitäkin syystä, että hän osallistuu Vanhan kirjallisuuden päivillä aiheesta käytävään keskusteluun. Globaalin ilmastokriisin myötä ihmisen ja luonnon suhteesta on sukeutumassa aikamme suurin tarina.

Kytömäki sanoo ihmisen vallan yli muun luonnon edellyttävän vakaita olosuhteita. Yhteiskuntarauhan järkkyessä ihminen palaa samalle viivalle muiden eläinten kanssa. Ympäristöä tuhotessaan ihminen sahaa kirjaimellisesti omaa oksaansa.

”Olemme voineet pitkään ulkoistaa jatkuvan talouskasvun aikaansaamat ongelmat kolmansiin maihin. Turvallisuuden tunne heikkenee, kun ilmastonmuutos alkaa koskettaa meitäkin. Harhakuvitelmat rapistuvat, emme ole irti luonnosta, vaan osa sitä.”

Työn alla kolmas romaani

Ihmisen ja luonnon suhde voi olla tavallinen teema kirjallisuudessa, mutta Anni Kytömäki on kuvannut sitä omalla ainutlaatuisella tavallaan. Väittäisin, että paremmin kuin kukaan toinen pitkään aikaan. Romaanit Kultarinta ja Kivitasku viestivät, miten luonnon ikuisuutta vasten inhimillisen elämän suuretkin käänteet ovat vain ohimeneviä ilmiöitä.

Kultarinta (2014) on historiallinen romaani, ylistyslaulu metsälle ja rohkeille aikansa poikkeusyksilöille. Se tarjoaa erilaisen näkökulman Suomen sisällissotaan ja voimakkaan teollistumisen vuosikymmeniin.

Kivitasku (2017) kuljettaa lukijansa veden ääreen ja kallioille. Sukupolviromaani on puolustuspuhe mielen ja ruumiin vapaudelle.

Parhaillaan kirjailija työstää kolmatta romaaniaan. Tavoitteena on saada käsikirjoitus kustantajalle tämän vuoden loppuun mennessä. Kytömäki kertoo teoksen sijoittuvan Kultarinnan tapahtumien jälkeiseen aikaan. Itse asiassa hän oli päättänyt kirjoittaa sille jatko-osan, mutta tarina lähti vetämään toisaalle. Varmaa on, että luonto on vahvasti läsnä kolmannessakin teoksessa.

”En oikeastaan voi kertoa enempää, sillä kaikki ei tässä vaiheessa vielä ole selvää. Henkilöhahmot kehittyvät omanlaisikseen, joku asia ei välttämättä menekään niin kuin olin työn alussa ajatellut. Ja se tekee kirjoittamisesta jännittävää”, Kytömäki sanoo.

Aina myös vaihtoehtoinen selitys

Anni Kytömäki varttui Ylöjärvellä, metsän reunassa sijaitsevassa kodissa. Metsästä tuli hänelle jo varhain paikka, jossa sai olla rauhassa, omiin ajatuksiinsa uppoutuneena.

”Lähimetsässä vallitsi salaperäinen, taianomainen tunnelma. Lapsena ajattelin, että kuulemani sadut olivat tapahtuneet juuri siellä. ”

Tärkeä paikka sekä kirjailijan oman luontosuhteen että kirjoittamisen kannalta on ollut myös sukumökki Sastamalan Salmissa. Aikuisikään asti hän vietti seudulla kaikki kesänsä.

”Muistan, miten Pirunvuoreen liittyvät kertomukset kutkuttivat mielikuvitustani ja kirjoitin lapsena niistä omia versioita.”

Saduista ja kansantarinoista Kytömäki ammensi aineksia myös Kirjaviestiin kirjoittamaansa novelliin. Siinä itseään täynnä oleva mieskirjailija saa luonnonvoimilta näpäytyksen.

”Vaikka hyödynnän metsään ja luontoon liittyviä myyttejä ja uskomuksia, kirjoitan niiden rinnalle aina myös luonnollisen selityksen. Näin on novellissakin. Lukija voi itse päättää kumpaan vaihtoehtoon haluaa uskoa.”

Koko haastattelun ja Kytömäen novellin voit lukea keskiviikkona Alueviestin välissä ilmestyneestä Kirjaviestistä.