Kirjoittamisesta tuli selviytymiskeino – Marita puki surunsa sanoiksi, kun ystävät olivat kaikonneet

Marita Tuomilaakso on käsitellyt suruaan kirjoittamalla.

Sinä ja minä, minä ja sinä, aina vain me kaksi,
yhdessä.
Sinä ja minä, nyt vain enää minä,
yksin.

Marita Tuomilaakso palasi lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin Sastamalan Vammalaan muutama vuosi sitten, koska hänen oli pakko. Tuomilaakso tuli surun musertamana, selviytyäkseen miehensä kuolemasta.

Maisemanvaihdokselle ei ollut vaihtoehtoja, Tuomilaakso miettii. Lappiin jäi iäksi menetetty yhteinen elämä. Puolison kanssa jaettu koti, harrastukset, tuttavapiiri, luonto – kaikki muistuttivat olemassaolollaan siitä, mitä ei enää ollut.

Maakuntaneuvos Tapio Tuomilaakso kuoli nopeasti edenneeseen aivokasvaimeen 10. syyskuuta 2015. Marita kertoo eläneensä ensimmäiset puoli vuotta Tapion kuoleman jälkeen kuin sumussa. Hän hoiti pakosta käytännön asioita, mutta oli täysin turta, ei oikeastaan ajatellut mitään.

”Joku tuttava sanoi: olet toipunut hyvin. Itse en muista tuota ajasta kuin pieniä välähdyksiä.”

Menetyksen lopullisuus iski tajuntaan voimalla.

”Kipu oli valtava. Suru oli lamaannuttavaa, kaipaus oli suunnaton.”

Elämä jatkuu, sanovat.
Kenen elämä, kysyn.

Marita Tuomilaakso oli ennen eläköitymistään tehnyt neljän vuosikymmenen mittaisen uran toimittajana, Tapio oli toiminut politiikassa ja Lapin yrittäjien puheenjohtajana. Pariskunnalla oli vilkas seuraelämä ja laaja ystäväpiiri. Kuoleman kohdatessa ystävät kaikkosivat.

”Sain kuulla latteuksia ajan parantavasta voimasta, mutta ystävät käänsivät selkänsä. Se masensi.”

Tuomilaakso tietää, ettei ole ainut ihminen, joka on jäänyt surunsa kanssa yksin. Länsimaissa ihmiset ovat vieraantuneet kuolemasta, joten surukin on vieras ja pelottava. Ratkaisukeskeisessä maailmassa suru edustaa jotakin epänormaalia ja ongelmallista.

”Surevan kohtaaminen koetaan vaivaannuttavana. Jos emme ole tottuneet näyttämään omia tunteitamme, miten osaisimme kohdata toisen ihmisen surun?” Tuomilaakso miettii.

”Ei surun murtamaa tarvitse yrittää auttaa sanoilla ja viisauksilla, läsnäolo ja kuunteleminen riittää. Latteudet ärsyttävät, ne loukkaavat surevan surua, saavat tuntemaan, ettei hänen kokemuksiaan kunnioiteta.”

Ei ole surulle säännöstöä,
murheelle mitoitusta,
tuskalle tiestöä
tai kaipuulle kartastoa.
On vain sekava mytty outoja sanoja,
kumisevia toivotuksia,
jankutuksia ja latteuksien kokoelmia.
Ei niistä ole avuksi,
niihin älä takerru.
Anna ajan ottaa vastuu,
Ohjailla eksynyt
hiljalleen kotiin.
Siinä on ajan apu.

Jokainen suru on erilainen, Tuomilaakso muistuttaa. Surun hoitamisessa ei ole yhtä kaavaa, surun kokemus on yksilöllinen. Ihmisestä ja kokijasta riippuen suru voi muuttaa ajan oloon muotoaan.

Tuomilaakson surussa ja surun hoitamisessa tärkeää oli sen sanoittaminen. Sastamalassa hän puki tunteensa ja kokemuksensa runojen muotoon. Vuonna 2017 ilmestynyt Suruista sanoiksi sai jatkoa Murheesta mietteiksi -teoksen myötä vuotta myöhemmin. Warelian julkaisemat säkeet ovat kädenojennus seuraavalle surevalle.

”Runoni voivat olla lohduksi tai kannustaa kirjoittamaan. Minulle kirjoittaminen on ollut selviytymiskeino, osa parantavaa surutyötä.”

Teksti voi olla rehellisempää kuin puhe. Tuomilaakson mukaan ei ole sellaista tunnetta tai kokemusta, joka ei ansaitsisi tulla ylöskirjatuksi.

”Tunteet eivät tarvitse kaunomaalausta, moni ei välttämättä edes tiedä osaavansa kirjoittaa ennen kuin kokeilee”, hän kannustaa.

Ilo ilman koettua surua
on kalpea,
Riemu ilman koettua pettymystä
on ponneton.

Jos ensimmäisen runokirjan säkeiden kirjoittaminen oli Tuomilaaksolle terapiaa, toista teosta tehdessään hän huomasi saaneensa jo etäisyyttä aiheeseen, ajattelevansa objektiivisemmin. Kahden runokirjan välissä tapahtui muutos ja niiden kirjoittamisen jälkeen toinen.

”En enää herännyt öisin. Säkeitä ei enää putkahdellut mieleeni. Surusta olin sanottavani sanonut.”

Mitä Marita Tuomilaakso ajattelee surusta tänään, neljä vuotta miehensä kuoleman jälkeen?

”Surusta ei tarvitse selvitä, mutta sen kanssa voi jatkaa elämää. Suru on elämän perusviritys, jonka läpi on mahdollista nähdä asiat ja ihmiset eri tavalla kuin ennen. Osaan antaa enemmän anteeksi, kun ymmärrän, miten heiveröisissä kantimissa ihmisen onni on.”

Kursivoidut säkeet ovat lainauksia Marita Tuomilaakson runokirjoista.

Runokirjojen kansikuvat pohjaavat Marita Tuomilaakson maalauksiin.

Poimintoja