Oman lapsen menettäminen on pahinta, mitä vanhempi saattaa kuvitella. Entä, jos niin käy kahdesti?
Sastamalalainen Heli Nurmi on synnyttänyt neljä lasta, mutta joutunut luopumaan kahdesta aivan liian varhain. Tytär Marja kuoli keväällä 2013 ollessaan 16-vuotias ja perheen kuopus Eero valtatiellä 12 tapahtuneessa mopoautoturmassa helmikuussa 2017. Marja riisti hengen itseltään, Eero menehtyi itsemurhaa yrittäneen autoilijan vuoksi.
Heli sanoo, että hänen pelastuksensa ovat olleet arki ja rutiinit sekä apu, jota hän on saanut sekä läheisiltään että psykiatrian poliklinikalta ja seurakunnasta.
”Työ pienten lasten parissa on henkireikäni. Lasten kanssa pitää elää hetkessä, eikä voi murehtia omia asioitaan”, päiväkodissa Punkalaitumella työskentelevä nainen toteaa.
Kun tytärtä ei kuulu takaisin
Kummankaan lapsen poismenoon Heli Nurmi ei saanut valmistautumisaikaa. Yhdeksättä luokkaa käynyt Marja kärsi paniikkihäiriöistä ja pahasta migreenistä, mutta mikään ei viitannut siihen, että tyttärellä olisi ollut itsetuhoisia ajatuksia – päin vastoin. Marja oli ollut iloinen ja tehnyt tulevaisuudensuunnitelmia. Hän haaveili lähihoitajan opinnoista, ja valintakokeet olisivat olleet edessä.
Helin ja Marjan viimeisessä keskustelussa oli arkinen sävy. Tytär olisi halunnut leipoa, ja kaipasi äidiltään tuomisia kaupasta. Heli kieltäytyi, sillä kotimatkan varrella ei ollut kauppaa. Hoidettuaan kaksi poniaan tytär häipyi omille teilleen.
Siinä ei ollut mitään poikkeuksellista, mutta Marjaa ei kuulunut takaisin, vaikka hänen olisi pitänyt antaa kaneille iltaruoka. Tyttö ei vastannut puhelimeen tai viesteihin, vaikka niitä lähettivät myös hänen vanhemmat veljensä.
Marja löytyi lopulta omasta pihapiiristä. Heli ja hänen puolisonsa menivät illan päätteeksi siivoamaan mökkiä, jonka terassilta äidin katse tavoitti tyttären. Näky tallentui Helin verkkokalvoille pitkäksi aikaa.
”Ratsastuskypärä oli aseteltu siististi maahan, mutta mitään kirjettä tai viestiä Marja ei meille jättänyt. Myöhemmin selvisi, että taustalla oli ilmeisesti masennusta.”
Pitkäaikainen haave toteutuu
Kun tieto tapahtuneesta kiiri lähistölle, täyttyi Nurmien talo naapureista. Kriisiryhmä tarjosi ensiapua ja Sastamalan seurakunnan silloinen kirkkoherra tuli käymään. Suru musersi Helin niin, että hän menetti lopulta ruokahalunsa ja alkoi kärsiä unettomuudesta.
”Ymmärsin, että nyt tarvitsen lääkityksen, jotta saisin edes nukuttua. Hakeuduin psykiatrian poliklinikalle ja sain sekä lääkkeet että ihanan omahoitajan, jonka kanssa pääsin käsittelemään asioita.”
Samaan aikaan Heli hakeutui seurakunnan sururyhmään. Siellä hän olisi ollut ainoa osallistuja. Johtava diakoniatyöntekijä Jouni Kivimaa keksi onneksi ehdottaa tilalle tunnetaideterapiaa, jonka avulla Heli sai kanavoitua pahaa oloaan maalaamiseen.
”Toinen lohtua tuonut asia oli musiikki. Olen aina ollut musikaalinen, ja menetyksen jälkeen laulaminen helpotti oloa. Päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja aloittaa laulutunnit Päivi Vahela-Nykäsen opissa.”
“Tyhjään kotiin oli hirveää palata”
Aika kului ja suru muutti muotoaan, eikä enää jäytänyt sisuksia jatkuvasti. Kunnes tuli helmikuu 2017.
Eero oli 17-vuotias ja ylpeä mopoauton omistaja. Sillä hänen ja melko tuoreen tyttöystävän, Millan, oli tarkoitus lähteä perjantai-iltana Tampereelle syömään. Matkaan lähti kavereita toisella mopoautolla.
Heli muistaa vielä, miten hyvällä tuulella Eero oli kotoa lähtiessään.
”Rakensimme silloin vasikkalaa tilallemme. Eero oli maalannut lautoja ja huikkasi isälleen, että miehet pääsisivät nyt rakennustöihin. Ne olivat pojan viimeiset sanat.”
Nurmille valtatiellä 12 sattuneesta onnettomuudesta kertoi ensimmäisenä Helin puolison veljenpoika. Hänen kyydillään vanhemmat lähtivät lopulta turmapaikalle. Heli sanoo muistavansa tilanteesta vain yhden asian: vilkkuvat valot.
”Ja sen, kuinka ajattelin, ettei tämä voi olla totta. Ei taas. Tyhjään kotiin oli hirveää palata.”
Kun sitten ilmeni, että kyseessä ei ollut onnettomuus vaan tahallinen teko, Helin surun rinnalle tuli viha. Poikansa tappajalle hän ei ole suonut ajatustakaan.
”Poliisin paperit luin kerran, mutta en halunnut säästää niitä. En mennyt käräjille, enkä ole halunnut kohdata tekijää. Se ei helpota oloani millään tavalla. Parempi on, kun en edes ajattele koko ihmistä.”
Sureva on jo valmiiksi rikki
Jo toisen sisaruksen menettäminen oli iso paukku perheen vanhemmille lapsille. Toinen heistä totesi äidilleen, että kyynelkanavat olivat menneet tukkoon Marjan menehdyttyä. Heli on onnellinen, että pojat ovat kuitenkin pystyneet puhumaan tapahtuneesta. Se on helpottanut puolin ja toisin.
Parisuhteessa oli Marjan kuoleman jälkeen vaikeaa, sillä Heli ja hänen puolisonsa käsittelivät asiaa eri tavalla. Heli olisi halunnut puhua, mutta mies pakeni tilan töihin. Joskus yksi katse riitti sytyttämään riidan.
”Tilanne helpotti ajan kanssa, ja nyt koen, että suru on liimannut meidät yhteen entistä tiiviimmin. Vietimme juuri 30-vuotishääpäivää.”
Suru on asia, joka joko yhdistää tai erottaa. Helin kokemat menetykset ovat ajaneet osan ystävistä ja tuttavista kauemmaksi, mutta toisaalta tilalle on tullut myös uusia.
Heli kokee, että kaikki eivät osaa kohdata surevaa. Hän toivookin, että ihmiset muistaisivat surevan olevan jo valmiiksi rikki.
”Saa tulla puhumaan ja kysymään, mitä kuuluu. Pahempaa on ajatella, että annetaan toisen nyt surra rauhassa.”
“Vie terveisiä sinne taivaaseen”
Aika on ollut armollinen myös Eeron kuoleman jälkeen. Marja ja Eero ovat kuvina läsnä Nurmien arjessa päivittäin, mutta suru on muuttunut tasaisemmaksi. Repiviä ikävän hetkiä tulee yhä silloin tällöin, kuten silloin kun Marjan rakas Liina-poni piti lopettaa.
”Kuiskasin Liinalle, että vie Marjalle terveisiä sinne taivaaseen”, sanoo Heli ääni särkyen.
Kun lasten ikätoverien elämässä tapahtuu jotakin merkittävää, Heli miettii usein, mitä Marjalle ja Eerolle kuuluisi nyt. Olisiko Marja valmistunut lähihoitajaksi ja työskentelisi kutsumusammatissaan? Entä viihtyisikö Eero yhä tilan töissä, olihan tämä ollut pienestä pitäen kova työmies.
Elämän arvaamattomuus on opettanut naisen toteuttamaan haaveensa nyt, eikä siirtämään niitä hamaan tulevaisuuteen. Yksi unelmista on ollut oma laulu. Heli keksi ottaa yhteyttä samalla kylällä asuvaan ystäväänsä, muusikko Hannu Sepposeen, joka innostui naisen ideasta.
”Hannu pyysi kirjaamaan ranskalaisilla viivoilla ylös ajatuksia, joita lauluun haluan. Niin syntyi sävellys ja sanoitus kappaleeseen 06 Laululintu. Se äänitettiin keväällä Hannun studiossa.”
Kappaleessa Heli kiittää puolisoaan ja läheisiään kaikesta koetusta ja lähettää terveiset lapsilleen taivaaseen: ”Ja mä laulan, ja mä huudan, ja metsänlinnut mulle vastaavat. Ne kuulee kuiskauksen ja siiveniskuin sulavasti perille terveiseni kuljettaa.”
Heli Nurmen laulu 06 Laululintu on kaikkien kuunneltavissa YouTube-palvelussa. Voit klikata siihen tästä.
