Tarja Jakunahon äidille koti oli vaarallinen paikka – ”Haluan herättää keskustelua vanhusten oikeuksista”

Tarja Jakunaho haluaa näyttelyllä todistaa kuvataiteen voimaa omakohtaisten asioiden käsittelemisessä.

Tekohampaat vesilasissa, byrokratiapuuroa lautasella ja äänimaisemassa vanhan naisen muminaa. Epäselvästä puheesta erotan sanat ”ei” ja ”perkele”.

Minua vastapäätä istuva kädetön mallinukke kasvaa sammalta. Kello Kulttuuritalo Jaatsin seinällä näyttää ikuista maanantaita.

Taiteilija Tarja Jakunaho kutsuu meitä kurkistamaan muistisairaan afaatikon elämään.

”Tämä voi olla minunkin tulevaisuuteni. Ja sinun”, hän sanoo.

Ääni tallenteella kuuluu Jakunahon edesmenneelle äidille. Taideterapeuttina Jakunaho tietää, että raskaan elämäntilanteen ulkoistaminen taiteeksi auttaa usein ymmärtämään elämän kipupisteitä. Idea Jaatsin näyttelyyn syntyi siis omakohtaisista kokemuksista.

Kun jalka ei enää nouse kynnyksen yli, kun vessan ovea ei löydy, kun peilistä katsoo tutun näköinen kaveri, joka ei vastaa kysymykseen. Kun ei muista syödä, mennä nukkumaan tai nousta ylös sängystä, on aiheellista kyseenalaistaa kotona olemisen ihanuus.

”Kotona on ihmisen hyvä olla, niin kauan kun on toimintakykyä, ja käsitys siitä mitä on milloinkin tekemässä”, Jakunaho miettii.

Hän äitinsä tapauksessa niin ei enää ollut. Jakunaho taisteli leskeksi jääneen, yli 80-vuotiaan äitinsä oikeudesta hyvään elämään. Hän väitteli viranomaisten kanssa siitä, onko alzheimer-diagnoosin saaneen lähes puhekyvyttömän ihmisen turvallista asua omakotitalossa yksin.

Jakunaho perusteli palveluasumisen järkevyyttä maalaillen viranomaisille uhkakuvia siitä, mitä kaikkea voi tapahtua.

”Moni uhkakuva kävi toteen. Äiti pääsi valvotun asumisen piiriin liian myöhään”, Jakunaho sanoo.

Tällaisia muistilappuja Tarja Jakunaho kiinnitti äitinsä asuntoon.

Jakunahon äiti eli Kemissä, mutta samankaltaisia kokemuksia on elämän ehtoopuolta elävillä ja heidän läheisillään kaikkialla Suomessa, taiteilija uskoo. Asumispalvelupaikkoja on yksinkertaisesti liian vähän. Rahaa säästyy, mutta säästön inhimillinen hinta on kova.

”Oma työni oli 600 kilometrin päässä Kemistä. Veljeni tekee vuorotyötä. Ei meillä ollut mahdollisuutta hoitaa äitiä kuin vapaa-aikana.”

Jakunahon mukaan hänen äitinsä oli niin energinen ja touhukas, että hänen arvioitiin pärjäävän kotona. Pitkälle edennyt muistisairaus ja touhukkuus ovat Jakunahon mukaan kuitenkin vaarallinen yhdistelmä.

Äiti unohti keittolevyn päälle ja asetti milloin mitäkin palamaan syttyvää tai sulavaa materiaalia kuumalle levylle. Liesivahdin hän repi irti. Vesihana jäi auki tiskauksen yhteydessä, mikä aiheutti mittavan vesivahingon.

Vanhus kompuroi asunnon kynnyksiin ja portaisiin ja kaatuili. Tutut kadut ja nimet unohtuivat, asiat ja ihmiset muuttuivat oudoiksi. Vaikka ulko-oveen oli asetettu hälytysjärjestelmä, ei se estänyt häntä lähtemästä ulos.

”Parhaimmillaan kotihoito kävi tarkistamassa tilanteen neljä kertaa päivässä. Mutta silti äitini oli yksin 22 tuntia vuorokaudessa.”

Eräänä aamuna naapuri havaitsi pihamaalla mytyn. Vanhus oli lähtenyt illalla ulos, kaatunut ja maannut koko yön ulkona. Lämpötila oli lähellä nollaa. Hän ei ollut muistanut, mikä käteen kiinnitetty turvaranneke on.

”Äitini ehti lopulta elää turvattua vanhuutta puoli vuotta, siitä suurimman osan sängynpohjalla lonkkamurtuman uhrina.”

Jakunaho haluaa näyttelyllään kunnioittaa edesmenneitä vanhempiaan sekä herättää keskustelua vanhusten oikeudesta turvalliseen ja mielekkääseen elämään.

”Heillä on oikeuksia siitäkin huolimatta, etteivät he enää ole yhteiskunnan tuottoisin kansanosa. He olivat sitä.”

”Olen konkretisoinut näyttelyyn sen, minkä viranomaisille sanoin maalasin. Olen yrittänyt tavoittaa muistisairauden aiheuttamia jälkiä ihmisessä”, Jakunaho sanoo.

Näyttely ottaa kantaa yhdenvertaisuuden puolesta

Tarja Jakunaho (s.1967) kuvailee itseään taidemuodosta toiseen siirtyneeksi nomadiksi. Fyysisesti hänen polkunsa on vienyt pohjoisesta Suomesta Helsingin, Tampereen ja Sastamalan kautta Keski-Suomen puolelle. Jakunaho asui Sastamalassa kahdeksan vuotta. Tuona aikana hän tutustui Illossa sijaitsevan Meijän Tilan toimintaan taidepajan vetäjänä.

Meijän Tilan työ- ja päivätoimintaan osallistuvat saavat nyt ensimmäistä kertaa teoksiaan esille. Heillä on iso rooli yhdenvertaisuus-teeman alle Jaatsille kootussa näyttelykokonaisuudessa. Raapii tyhjää -nimisen ryhmän muodostavat Timo Arkkila, Juha Kulmala, Mika Kulmala, Markus Laakso, Taina Lahtinen, Roosa Rautanen, Sirkku Saarela ja Joni Wallin.

Näyttelyn työt koostuvat kulloisenkin tapaamiskerran valittuun aihepiiriin tai tekniikkaan pohjaavista teoksista ja työt on haluttu asetella tekijöittäin, jotta kullekin taiteilijalle tyypillinen ilmaisu pääsee oikeuksiinsa.

”Ensin minua jännitti. Ajattelin, että en osaa tehdä taidetta. Sitten maalauksia alkoi syntyä”, Mika Kulmala kertoo.

”Tarja vakuutti meille, että me osaamme. Ja nyt meillä on näyttely”, Juha Kulmala lisää.

Ryhmää ohjannut Jakunaho kertoo, että he ovat yhdessä miettineet mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa ja mitä kuuluu hyvään elämään.

”Näiden taiteilijoiden mukaan oikeus elää, itkeä, nauraa ja rakastaa kuuluu meille kaikille.”

Yhdenvertaisuudesta-niminen näyttely on Tarja Jakunahon ja Raapii tyhjää -ryhmän yhteisnäyttely. Ryhmän toimintaa on ollut mahdollistamassa Sastamalan Opisto. Näytteilleasettamista ovat olleet tukemassa Kehitysvammaisten Tukiliitto ry sekä Sastamalan kaupunki. Näyttely on avoinna 3. – 23.10. joka päivä klo 12 – 18 Kulttuuritalo Jaatsilla (Gallen-Kallelan katu 1).

Juhan, Mikan, Jonin ja Markuksen töitä on myös esillä Jaatsilla. Kuvassa näkyvän suurikokoisen teoksen Raapii tyhjää -ryhmäläiset ovat tehneet yhdessä.

Jätä kommentti