Marjo Iso-Jaakkolan tilalla Sastamalan Keikyässä käyskentelee levollinen hevoslauma. Laitumella tuoretta ruohoa riittää vielä, vaikka kesä onkin jo kääntynyt syksyksi.
”Sain ensimmäisen hevoseni 17-vuotiaana. Olin käynyt ratsastustunneilla ja -leireillä, ja kinusin sinnikkäästi omaa hevosta. Lopulta sain isän suostuteltua – väsytystekniikalla tietenkin. Näin jälkikäteen olen kauhulla miettinyt, miten kokematon hevosenomistajana olin silloin”, muistelee Marjo hymyillen.
Hevonen oli Vipin Kimuli, rehti suomenhevostamma. Ja hevoshulluushan on tunnetusti tauti, joka yleensä vain pahenee. Ja niin kävi Marjonkin kohdalla – hän alkoi haaveilla siitä, että teettäisi Kimulilla varsan, jonka voisi kasvattaa itse alusta saakka.
”Ja niinpä vein sen salaa astutettavaksi, ja siitähän isäni taas riemastui”, naurahtaa Marjo. Kimuli tuli tiineeksi ja sai suloisen, mutta luonteikkaan tammavarsan.
”Annoin sille nimeksi Kitkatuli. Oli hienoa olla sen elämässä mukana ensihetkestä alkaen.”
Kitka osoittautui hyvin erityiseksi hevoseksi.
”Sillä on tasainen ja rauhallinen luonne, se ei turhia hötkyile”, luonnehtii Marjo. Vuosien varrella Marjo ja Kitka – hänen oma kasvattinsa – ovat hitsaantuneet tiiviisti yhteen.
”Siitä on tullut sellainen luottohevonen”, Marjo sanoo ja äänessä on syvän kiintymyksen tuomaa liikutusta. Hän on kouluttanut Kitkan kokonaan itse, se on opetettu sekä ajoon että ratsastukseen.
”Ratsuna se on varma kulkija. Onpa se aikoinaan kolunnut matkaratsastuskisojakin alue- ja seurakisojen lisäksi aina kansallisella tasolla saakka. Itsekin olen sillä parit kisat mennyt, mutta Sanna Niemelä sillä pääasiassa kilpaili. Ja kärryjenkin kanssa sillä voi kulkea vaikka keskellä kaupunkia, voin luottaa siihen täysin.”
Kitkan viisaus tuli hyvin esille matkaratsastuskisojen pitkillä taipaleilla. Kisoissa mennään 15-160 kilometrin pituisia matkoja. Kitkan pisin matka oli 120 kilometriä.
”Se osasi jakaa voimiaan niin, että ne riittivät loppuun saakka.”
Onpa Kitka osallistunut Kokemäellä kerran työhevosmestaruuskisoihinkin. Monipuolinen käyttöhevonen se siis on – ja kaiken lisäksi hyvin palveluhenkinen. Kitka ja Marjo ovat nimittäin tuttu näky myös eri palvelukodeissa, kouluissa, Oivapajalla, Työteekissä, päiväkodeissa ja muissakin kohteissa vierailemassa. Kerran vuodessa vietettävänä suomenhevosen päivänä – joka on liputuspäivä, he ovat käyneet näissä paikoissa ilahduttamassa ihmisiä ihan hyväntekeväisyysajatuksella. Marjo kokee sen hyvänä peeärränä suomenhevosrodulle.
”Kitka osaa suhtautua hauraisiin vanhuksiin lempeästi, samoin lapsiin – osaa ottaa kämmeneltä porkkananpalan satuttamatta hampaillaan, ja sitä saa rauhassa paijata. Onpa sen luo kärrätty sänkypotilaitakin, ja kuinka he ilahtuvatkaan nähdessään hevosen. Monilla vanhuksilla tulee muistoja mieleen lapsuudesta, kun vielä monessa maatalossa oli työhevosia”, Marjo selvittää.
”Ja on sitäkin tullut kuultua, että eivät ne työhevoset ihan aina yhteistyökykyisiä olleet, vaan saattoivat toisinaan protestoida vaikkapa heittäytymällä levolle kesken heinänniiton. Osaavat suomenhevoset siis välillä jääräpäisiäkin olla, Kitkakin.”
Työkseen Marjo toimii henkilökohtaisena avustajana, ja hevoset ovat hänelle tällä hetkellä harrastus. Joitakin keikkoja hän tekee välillä niiden kanssa.
”Ensi keväälle on buukattu muun muassa yksi hääkeikka, jossa kuljetan hääparia Kitkan kanssa juhlavilla kärryillä kirkosta juhlapaikalle.”
Pitkien ratsastusmatkojen lisäksi Kitka osaa säästää voimiaan muutenkin.
”Se on hoitanut varsansakin aina niin, että käy välillä ihan toisella puolella laidunta, ja muu lauma kaitsee jälkikasvua. Niin se ottaa omaa aikaa itselleen, ja siksi se varmaan jaksaa niin hienosti olla äiti”, Marjo arvelee.
Kitka ryhtyi hiljakkoin myös adoptioäidiksi, vaikka sillä on parhaillaan omakin pikkuvarsa.
”Kitkan sisko Kimun Kirma menehtyi synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin. Varsa syntyi hieman ennenaikaisesti, eikä kaikki muutenkaan mennyt niin kuin piti. Tajusin että jotakin oli pielessä, kun hevoset käyttäytyivät eri tavalla kuin normaalisti. Niitä oppii lukemaan”, kuvailee Marjo. Hän meni pihattoon tarkistamaan tilannetta, ja näki vastasyntyneen varsan. Kirma makasi oudossa asennossa jalat pihaton seinämää vasten.
”Huomasin, että jälkeisten lisäksi osa suolta oli tullut ulos. Silloin tajusin, että tilanne oli kuolemanvakava”, kertaa Marjo tapahtunutta. Kuin ihmeen kaupalla Kirma kykeni nousemaan vielä muutaman kerran jaloilleen kovista kivuista huolimatta ja imettämään varsalleen elintärkeän ternimaidon.
Eläinlääkäri joutui tutkimusten jälkeen lopettamaan urhean hevosen – osa suolistosta oli jo kuoliossa, diagnoosi oli peräsuolen prolapsi.
”Ihan kuin niillä olisi ollut keskenään sanaton sopimus siitä, Kitkalla ja Kirmalla”, Marjo huokaisee.
Nyt orpovarsa Uhmamielellä on ikää 2,5 kuukautta, ja sen serkulla, Kitkan omalla varsalla Hoksnokalla pari viikkoa enemmän. Serkukset ovat saaneet kirmailla kesän laitumella lauman kanssa ja opetella hevosenelämän aakkosia. Niiden elämä on huoletonta – syömistä, leikkimistä ja suurta vihreää niittyä, hevoskavereiden seuraa.
Ja vaikka pikku Uhmamieli menetti äitinsä – se sai keinoemon omasta laumasta. Uhmamieli saa vielä kasvaa rauhassa, sitten se siirtyy omistajansa Elina Koveron hoteisiin Luvialle. Ja mikä Uhmamielestä tulee isona? Kilparatsu, näin on suunniteltu. Ja sen serkusta Hoksnokasta, on tarkoitus tulla vaellusratsu omistajansa Päivi Hiukan tallille Lappiin.
