Varis lyöttäytyi Mikko Koskisen seuraan rannalla. Koskisen ystävyys siivekkään ystävän kanssa syveni pikkuhiljaa. Kalastus yhdisti parivaljakon.
”Ensin huomasin, että se seurasi touhujani, kun kävin katsomassa katiskan aamuin illoin”, Koskinen kertoo.
”Heittelin sille veteen kaloja, jotka se kävi nappaamassa. Sitten viskasin kaloja veneen perään, ja katsoin mitä tapahtuu. Ja hakihan se ne sieltäkin.”

Koskisen Pojuksi nimeämä varis oppi yhdistämään veneen maukkaisiin kala-aterioihin ja erinomaisen hyvään seuraan – niinpä se alkoi kulkea miehen mukana kalareissuilla. Sen paikka oli veneen kokassa, josta se tähyili maisemia.
”Sinne se aina tuli, joskus jopa nukkui veneessä. Ja minä juttelin sille kaikenlaista”, Koskinen muistelee.
”Ja se piti kyllä huolen, että muut varikset eivät sen apajille tulleet.”

Ihmeellistä oli, että varis tuli joka kevät takaisin.
Aina, kun kalastuskausi alkoi ja Koskinen kävi kääntämässä veneen, se tupsahti paikalle.
Lintu oppi päivittäiset kellonajatkin, koska kalakaveri oli odotettavissa. Se oli aikatauluista itse asiassa hyvin tarkka.
”Jos olin tunnin myöhässä, se lensi mökin katolle hakemaan minua”, naurahtaa Koskinen.
Koskisen mökki on venerannasta muutaman sadan metrin päässä. Se siis tiesi, mistä hakea.

Aivan täysin ongelmitta suhde ei kuitenkaan sujunut. Kalakaverusten välille tuli yksi kriisi, tosin ymmärrettävistä syistä.
”Kerran se hiipi selkäni taakse veneessä, ja meinasi napata saaliin ilman lupaa. No minä hätistin sen kauemmas huitaisemalla. Se otti siitä nokkiinsa niin pahasti, että sitä ei muutamaan päivään näkynyt.”
Aikansa mökötettyään varis kuitenkin palasi takaisin.
”Antoi vissiin anteeksi”, arvelee Koskinen.

Pitkä ystävyys kesti kaikkiaan yhdeksän vuotta ja varis Koskisen veneennokassa oli tuttu näky vesillä.
”Viime vuonna se ei enää ilmestynyt. Olinkin katsellut sitä edellissyksynä, että se vähän kompuroi kävellessään rannalla. Ajattelin, että vanhuus on tullut. Se ei ollut ihan kunnossa enää”, Koskinen harmittelee.

Haikealtahan se varmasti tuntui, kun kalakaveri ei enää lentänytkään paikallen seuraa pitämään. Sillä on kuitenkin aina paikka Koskisen sydämessä.
”Se oli fiksu otus ja mukava tuttavuus.”