Kolme koskettavaa kertomusta surusta – Lea, Päivikki ja Mikko halusivat jakaa tarinansa Alueviestin lukijoille. Kuolema voi tulla äkkiarvaamatta – tai hiipiä varjostamaan elämää pitkäaikaisen, vakavan sairauden myötä.
Kuolema yllättää silti aina, vaikka siihen olisi aikaa varautua.
Jokaisen elämä on erilainen, ja samoin jokaisen tapa surra.
Yhteistä kaikille tarinansa kertoneille on se, että läheisten tukea he ovat pitäneet tärkeänä surun keskellä.
“Ei ihmisten tarvitse surevalle osata sanoa mitään ”viisasta”, pääasia on, että pitää yhteyttä”, Päivikki puki kaikkien ajatukset sanoiksi. Tunne, että ei jää surun kanssa yksin, on lohduttavinta.
Lea
Lean aikuisella pojalla Samuelilla oli ollut vaikeuksia jo pitkään. Hänellä oli diagnosoitu skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä ADHD. Mukana kuvioissa olivat myös huumeet. Toisinaan Samuel puhui itsemurhasta ja uhkaili sillä. Huoli pojasta oli Lealle arkipäivää.
Viime kesänä oli kuitenkin parempi kausi, ja kun Samuel lähti sukulaisten omistamalle saarelle retkeilemään, Lea oli luottavaisella mielellä. Poika oli ollut kuivilla jo jonkun aikaa, ja elämä vaikutti menevän vihdoinkin parempaan suuntaan.
Lea saatteli hänet matkaan, ja he sopivat ajankohdasta, jolloin poika palaisi takaisin. Vasta, kun Samueliin ei saatu yhteyttä, Lea alkoi huolestua. Toki mielessä kävi sekin, että ehkä puhelimesta oli vain akku loppunut tai jotakin muuta.
Kun sovittu retkeltä paluupäivä koitti, eikä yhteyttä vieläkään oltu saatu – Lea souti saareen yhdessä rannalla olleen kalastajan kanssa. Oli helpompi mennä yhdessä jonkun kanssa – jotain oli saattanut tapahtua.
Saareen päästyään Lea huomasi, että teltta oli pystytetty ja kaikki näytti päällisin puolin ihan tavalliselta. Lea kurkisti telttaan.
”Ensin näytti ihan siltä, että hän vain nukkui. Sitten kosketin häntä, ja iho oli aivan kylmä”, Lea muistelee järkyttävää hetkeä, kun hän löysi oman poikansa kuolleena. Paikalle kutsuttiin poliisit ja hauturi. Samuelin ruumis kuljetettiin poliisiveneellä pois saaresta, se näky on piirtynyt pysyvästi Lean mieleen.
”Ensin luultiin, että kyseessä oli sairaskohtaus, mutta ruumiinavauksesta selvisi, että kyse oli lääkkeillä tehdystä itsemurhasta. Tieto tuli vasta parin kuukauden päästä, ja asiat piti käsitellä uudestaan”, Lea kertoo. Lealle tarjottiin kriisiapuakin, mutta hän ei kokenut tarvetta sille.
”Puolison ja ystävien tuki riitti. Lohtua surun keskelle toi myös usko Jumalaan. Tunsin sen, miten ystävien rukoukset kannattelivat minua. En ollut yksin.”
Mieleen nousi välillä myös syyllisyys, kuten itsemurhan tehneiden läheisillä usein tapahtuu.
”Mietin olisinko voinut tehdä jotakin toisin, olisinko voinut estää tämän jotenkin? Ajattelen niin, että kuitenkaan lopulta kukaan ei voi olla vastuussa toisen elämästä ja valinnoista. Samuelilla täytyi olla todella raskasta, kun hän päätyi tällaiseen ratkaisuun.”
Lean mukaan on tärkeää ymmärtää, että oma elämä jatkuu näinkin rankan tilanteen jälkeen.
”Surutyö pitää tehdä ja syyllisyyden tunteet ovat inhimillisiä, mutta niiden ei pidä antaa hallita. On tärkeää muistaa pitää huolta itsestään ja antaa myös muiden pitää huolta. Ottaa apua ja tukea vastaan”, Lea pohtii.
Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa,
en minä pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
(Ps. 23:4)
Päivikki
Päivikin mies joutui keuhkokuumeen takia sairaalahoitoon kesällä. Keuhkokuvista paljastui, että puoliso sairasti syöpää. Tieto tuli molemmille täysin yllätyksenä.
”Hän oli ollut täysin oireeton, jotakin pientä yskää lukuun ottamatta. Keväällä kyllä huomasin, että askel on vähän lyhentynyt. Päättelin sen olevan ikääntymiseen liittyvää, enkä ajatellut asiaa sen kummemmin”, Päivikki kertaa.
Syöpä osoittautui tarkemmissa tutkimuksissa hyvin ärhäkäksi.
”Sädehoitoa annettiin, mutta aika pian päädyttiin siihen, että hoitoja ei kannata jatkaa. Puhuttiin kuolemaan johtavasta sairaudesta. Jollakin tasolla ymmärsin asian, mutta silti pidin toivoa yllä – onhan paljon tapauksia, joissa keuhkosyövästäkin on selvitty. Mieheni kuoli kolme viikkoa diagnoosin saamisen jälkeen. Syöpä oli jo ehtinyt levitä aivoihin ja maksaan. Mitään ei ollut enää tehtävissä”, Päivikki kertoo.
Kaikki tapahtui nopeasti. Sairauden löytyminen, saattohoitoon siirtyminen ja kuolema.
”En oikein ehtinyt edes tajuta asiaa, saati käsitellä sitä millään tavalla. Se kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta ja käytännön asioiden järjestelyn keskellä oma suru jäi kaiken muun jalkoihin”, Päivikki sanoo.
Tärkeintä Päivikille jaksamisen kannalta on ollut ystävien tuki.
”Se, että on ihmisiä, jotka kyselevät, miten voin. Ja käytännön apu on myös tuntunut tosi hyvältä, jäin pitämään isoa taloa yksin ja jo lämmitysjärjestelmään perehtyminen oli minulle uutta. Tytär ja hänen perheensä ovat myös olleet ihan korvaamattomia, olemme voineet jakaa asioita. Kova paikka tämä on ollut tyttärellenikin”, Päivikki sanoo.
”Syöpäyhdistyksestäkin tarjottiin omaa tukihenkilöä ja muutenkin keskusteluapua olisi ollut saatavilla, mutta koin sen vieraana. Se on kuitenkin hienoa, että tällainenkin mahdollisuus on olemassa.”
Päivikki haluaa muistuttaa siitä, että kun perheessä joku sairastuu vakavasti pitää myös muilta perheenjäseniltä muistaa kysyä vointia.
”Mieleeni on jäänyt se, kun osastonhoitaja sanoi, että hän ei ole huolissaan potilaasta, joka saa kaiken mahdollisen avun – vaan omaisista, joiden on pakko jaksaa. Se jäi mieleeni.”
Hautajaiset Keikyän kirkossa olivat Päivikin mukaan ”hirveä paikka”.
”Se oli niin lopullista, kun arkku odotti siellä alttarilla. Kaikkihan me täältä joskus lähdetään, mutta kun diagnoosi tuli, en tajunnut, että kyse on vain muutamasta viikosta.”
Arki ja koirasta huolehtiminen ovat pitäneet Päivikin elämässä kiinni surutyönkin keskellä.
”Ei ihmisten tarvitse surevalle osata sanoa mitään ”viisasta”, pääasia on, että pitää yhteyttä. Joskus on helpottavinta käydä vain vaikkapa kahvilla ja puhua ihan arkisista, muistakin asioista.”
Mikko
Mikko menetti molemmat vanhempansa hiljakkoin. Ensin kuoli äiti, ja siitä puolentoista kuukauden päästä lähti isäkin. Mikko itse asuu Pirkanmaalla ja työskentelee Huittisissa. Vanhemmat asuivat Rovaniemellä. Vaikka välimatka oli pitkä, ehti Mikko käydä jättämässä hyvästit molemmille vanhemmilleen.
”Olihan se rankkaa, kun kumpikin meni melkein samaan aikaan – sekä isä että äiti. Oli tärkeää, että ehdin vielä nähdä heidät. Molemmat on jo haudattu”, Mikko kertoo. Äidin kanssa Mikolla oli hyvin läheiset välit.
”Hänen kanssaan pystyin puhumaan ihan kaikesta. Äiti tiesi kaiken, ja häneen pystyin aina luottamaan. Äidillä todettiin syöpä neljä vuotta sitten. Se tuntui epäreilulta – miksi juuri hänelle, ihmiselle, joka on aina elänyt laittaen muut ihmiset etusijalle”, miettii Mikko. Vaikka sairaus varjosti elämää, Mikon äiti pystyi kuitenkin olemaan lähes loppuun asti kotona.
”Hän sai hoitoja, mutta nekään eivät sitten lopulta enää auttaneet. Viime syksynä lääkitys lopetettiin, siitä ei enää ollut hyötyä. Lähtölaskenta oli alkanut, mutta silti kuolema tuli yllätyksenä – ei siihen koskaan pysty kunnolla varautumaan. Kesällä, reilua viikkoa ennen kävimme koko perhe äidin luona ja hän keitteli vielä lohikeittoa. Sen jälkeen kaikki eteni nopeasti. Mielestäni oli kuitenkin armollista, että sairaalassa oloaika jäi muutamaan päivään”, Mikko pohtii.
”Äiti oli toimelias ihminen, olisi ollut paljon pahempaa, jos hän olisi joutunut makaamaan sairaalassa pitkään hyvin heikossa kunnossa.”
Äidin kuolema oli Mikolle ja hänen sisaruksilleen sekä isälleen kova paikka.
”Isäni sai kaksi aivoinfarktia vuosien varrella ja sen seurauksena hän oli osittain liikuntakyvytön kymmenen vuoden ajan. Aivan loppuaikoina hän asui palvelukodissa, kun äidistä ei ollut enää huolehtimaan hänestä. Äidin kuolema vei häneltä ne vähäisetkin elämänhalut ja niin isä meni perässä. Hän sai keuhkokuumeen ja menehtyi siihen.”
Mikolle surun keskellä suurin lohtu on ollut rakastava perhe, oma vaimo sekä puolitoistavuotias poika. Omien sisarusten kanssa Mikko on ollut myös tiiviisti yhteyksissä.
”Tämä on jollakin tavalla jopa lähentänyt meitä sisaruksia”, Mikko kokee.
Mikko on kokenut työssä käymisen olevan hyvää ”terapiaa”.
”Se vie ajatukset muualle, ja on myös auttanut, vaikka jokaisen kohdalla nämä asiat ovat yksilöllisiä. Joku tarvitsee työntekoa surun keskellä – toinen ei kykene käymään töissä.”
Omien vanhempien menettäminen lähes samanaikaisesti on tuonut Mikolle myös uusia näkökulmia.
”Olen pystynyt ymmärtämään paremmin esimerkiksi vaimoani, joka on menettänyt monta läheistään. Vasta nyt käsitän kunnolla, mitä se on.”
Runo
Silloin en tiennyt, että
se oli viimeinen kerta.
En nähnyt, että
elämä oli tässä.
En käsittänyt, että
muuta ei tule.
En ymmärtänyt, että
hyinen lehahdus jo pyyhkäisi.
En oivaltanut, miten
ne hetket olivat ainoalaatuisia.
(Marita Tuomilaakson runo Murheesta mietteiksi-kirjasta)
