Sunnuntai, joulukuun ensimmäinen päivä tulee painumaan huittislaisten Helena ja Sami Mannisen mieliin pysyvästi.

Kello lähestyi illalla puolikymmentä ja Manniset olivat jo käymässä yöpuulle kotonaan Suontaustassa, kun molempien puhelimiin kilahti samanlainen viesti.

Manniset ovat aktiivisia metsästäjiä ja kuuluvat What´s appissa metsästysseura Ilon suurpetoryhmään, jossa tavallisesti jaetaan havaintoja susista.

Tällä kerralla ryhmään tulleen viestin sisältö ei koskenut susia, vaan se oli avunpyyntö.

Huittisissa oli iltapäivällä kadonnut autoileva vanhus, joka olisi tärkeää löytää mahdollisimman pian. Viestissä oli auton tuntomerkit ja rekisterinumero. Kaikista havainnoista pyydettiin ilmoittamaan mahdollisimman pian poliisille tai omaisille.

Manniset olivat aiemmin iltapäivällä käyneet kauppareissulla keskustassa. Paluumatkalla suonreunassa, reilun 300 metrin päässä tiestä oli näkynyt pieni, poikkeuksellinen valo.

Koska alueella liikkuu monenlaisia työkoneita, Manniset eivät olleet valoa sen enempää kummastelleet. Viestin jälkeen samainen valo palasi kummankin mieleen.

“Päätimme heti, että lähdemme vähän ajelemaan ja käymme tarkistamassa sen kummallisen valon. Vedimme takit yöpaitojen päälle ja saappaat paljaisiin jalkoihin”, Helena muistelee.

Liukas ojanpenkka luisti ojaan

Valoa ei enää näkynyt missään, mutta kun Manniset pääsivät lähemmäksi, ojassa näkyi auto.

“Voi kauheeta, oli ensimmäinen, mitä Helenan suusta pääsi”, Sami kertoo.

Pimeyden keskellä, syvällä ojassa oli tuntomerkkejä vastaava auto. Auton alla, kuljettajan puolella oli jumissa vanhus, jonka alavartalo oli veden alla. Vanhuksesta näkyivät vain pää ja kädet.

“Me olimme ajaneet paikan ohi vähän neljän jälkeen iltapäivällä ja siinä vaiheessa kello lähestyi kymmentä. Hän oli joutunut odottamaan kylmässä vedessä tuntien ajan”, Helena sanoo.

Vanhus oli tajuissaan, mutta kärsimätön. Manniset totesivat, ettei heidän kannata yrittää saada vanhusta ylös omin avuin.

“Paloasema sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä, joten tiesimme ammattiavun tulevan nopeasti. Ajattelimme, että pahimmassa tapauksessa joudumme itsekin auton alle tai satutamme vanhusta pahemmin, jos yritämme itse tehdä jotain.”

Palomiehet saivat vanhuksen ylös ja hänet toimitettiin sairaalahoitoon.

Varmaa selitystä tapahtuneelle ei ole, mutta Manniset arvelevat onnettomuuden sattuneen, kun ikäihminen on kääntänyt autoa tiellä.

“Auto on uponnut ojaan ja vanhus on tullut ulos hanttimiehen puolelta. Liukas ojanpenkka on varmasti tehnyt tepposet ja vanhus joutunut auton alle ja jäänyt sinne jumiin”, Sami arvelee.

Auto oli niin syvällä ojassa, että Mannisten päivällä näkemä valo ei ole voinut olla peräisin ajovaloista. Paikalle saapuneet palomiehet ja poliisit arvelivat, että se saattoi olla auton sisätilavalo, joka paloi, kun ovi oli auki.

Johdatusta Taivaan Isältä

Onnettomuuden jälkeen Manniset ovat saaneet paljon huomiota ja onpa heitä ennätetty nimittää sankareiksi. Itse he eivät koe asiaa niin.

“On valtavan suuri asia pelastaa jonkun henki, mutta koen, että tällainen asia on enemmän jokaisen velvollisuus kuin jokin uroteko”, Helena pohtii.

Jokin johdatus asialla oli, niin vahva tunne sekä Samille että Helenalle tuli siitä, että heidän on lähdettävä liikkeelle.

“Uskon, että Taivaan Isällä oli tässä asiassa oma osansa. Toki vanhuksen olisi voinut löytää meidän jälkeemme myös joku muu, joka häntä oli etsimässä, mutta aamuun asti hän tuskin olisi kylmässä vedessä voinut selvitä”, Helena sanoo.

Mannisia kokemus muistutti myös siitä, miten tärkeää onnettomuuspaikalle on pysähtyä.

“Toivomme tämän rohkaisevan myös muita auttamaan vastaavanlaisessa tilanteessa.”

Manniset toimivat vuosia suurriistavirka-avun (SRVA) tehtävissä. Siinä kaksikko tottui siihen, että hälytys ei katso aikaa tai paikkaa.

“Tietysti olisi voinut vain ajatella, että ei tämä meitä koske ja mennä nukkumaan. SRVA:n myötä oppi ajattelemaan vähän erilaiselta ja meille molemmille oli heti selvää, että kyllä lähdetään.”

Vanhus pääsi hoitoon

Tapahtumista on ennättänyt vierähtää muutama päivä, mutta Helena herkistyy edelleen kerratessaan mennyttä.

“Välillä olen miettinyt, miten järkyttävä kokemus olisi maata siellä kylmässä vedessä, pilkkopimeässä ja odottaa ilman, että pystyy tekemään mitään.”

Manniset ovat miettineet paljon myös sitä, mitä vanhukselle pelastamisen jälkeen tapahtui. Heidän tiedossaan ei ollut edes ikäihmisen nimeä.

“Siksi tuntui äärettömän hienolta, kun hänen tyttärensä kävi tuomassa meille kukkia ja kertoi, että vanhus on hoidossa”, Helena sanoo.