Metsäluonto edistää tutkitusti ihmisen fyysistä terveyttä ja mielen hyvinvointia. Lyhytkin oleskelu metsässä tekee hyvää ihmisen immuunijärjestelmälle sekä vähentää muun muassa stressiä ja masennusoireita – noin esimerkiksi.
Sastamalan kaupunki on viime vuosina panostanut esimerkiksi Ritajärven ulkoilualueeseen, mistä voidaan antaa aiheellisesti kiitosta. Muitakin varteenotettavia retkeilymaastoja laajan kaupungin alueelta löytyy.
Nämä kohteet eivät kuitenkaan ole noin vain tavoitettavissa. Kuinka moni vanhan Vammalan keskustan tuntumassa asuvista muistaa esimerkiksi viimeisen vuoden ajalta pyöräilleensä Ritajärvelle tai kävelleensä Otamukselle päivän aikana kertynyttä stressiä laimentamaan? Luulenpa, että silloin harvoin kuin käyvät, useimmat siirtyvät näihin kohteisiin autolla, mikä ei ole sen enempää ympäristöystävällistä kuin taloudellistakaan.
Sen sijaan luonnolle ei aiheudu merkittävää kuormaa siitä, että veronmaksaja sujauttaa kengät jalkaansa ja löntystelee lähimetsään juttelemaan puukiipijöille. Tämä on myöskin helppo toteuttaa vaikka päivittäin.
Ongelma on kuitenkin se, ettei Sastamalassa juuri enää ole lähimetsiä. On vanhastaan tuttua, että esimerkiksi Vammalan pohjoispuolen metsät on silvottu sellaiseksi palapeliksi, ettei sinne ole mitään asiaa rämpimään, mikäli haluaa välttyä järkytyksen aiheuttamalta sydäninfarktilta. Kun nyt sitten ilmeisesti nuokin metsät on hakattu loppuun, on siirrytty taajamiin raiskaamaan viimeisetkin kävelymatkan päässä sijaitsevien metsien rippeet. Viimeksi tätä teurastusta on voinut katsella Kallialan kaupunginosassa.
Tämän lisäksi kaupunki tappaa jatkuvasti vähänkin suurempia yksittäisiä puita milloin milläkin verukkeella. Kenties joku petäjä peittää mainoskyltin näkyvyyden tai ehkä jostakin kuusesta saattaa varista vaarallisen teräviä neulasia pahaa-aavistamattoman lapsen päälle; syyt tuskin ovat tämän syvällisempiä. On korkeintaan senttimetreistä kysymys – jos niistäkään – ettei kaatoja tulla tekemään ihmisten tonteille. Toimintatapa on joka tapauksessa se, että saha laitetaan soimaan äkkiarvaamatta, jotta tuhotyö keritään tekemään ennen kuin kukaan ehtii älähtää.
Välillä mediasta saa lukea ihmettelyä, kuinka laiskat suomalaiset eivät viitsi kerätä metsiemme marjoja ja sieniä. Voin kertoa, että motivaatioon vaikuttaa aika paljon se, onko näitä metsiä jäljellä enää syksyllä, kun marjastusaika alkaa, vai onko niiden paikalla Syvärin suurhyökkäyksestä muistuttava näkymä. Lisäksi hakkuujätteen keskellä rytöäminen ei tuo mieleen kovin kristillisiä ajatuksia yhteiskunnasta ja ihmisestä.
Kunkin kuntalaisen elinaikana menetetty vanha metsä on hänen kohdallaan kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Sitä olisi sopinut aikoinaan miettiä tässäkin junttilassa, mutta nyt alkaa olla jo myöhäistä.
Mikko Ylinen
