Yhteistoiminta-alueen sosiaali- ja terveyslautakunta Sastamalassa päätti viime kokouksessaan, että kotihoidossa ja asumispalveluissa siirrytään koneelliseen lääkkeiden annosteluun. Kotihoidossa aikaa vapautuu muuhun hoivatyöhön 140 tuntia viikossa ja asumispalveluissa 45 tuntia. Etenkin tuo 140 tuntia on iso juttu, sillä se tietää noin 140 kotihoitokäyntiä lisää viikossa. Hyvä juttu, jos koneet tekevät kaiken oikein, myös lääketurvallisuus kasvaa.
Tämä lienee vasta pieni välivaihe tulevaisuuden hoivatyössä. Jossakin päin maailmaa, ehkä Suomessakin, kehitetään varmasti väsymättömiä hoivarobotteja. Niitäkin ounastellaan tarvittavan, koska vaativaan, raskaaseen ja heikosti palkattuun hoivatyöhön on hankala saada ihmisiä.
Jossakin vaiheessa tekniikka varmasti antaa myöten oppiville roboteille, jotka asuvat hoivattavan kotona. Ruoan laitto, pesut ja vessassa käynnit robotin avulla voivat olla totta muutaman vuosikymmenen kuluttua, jos ei jo aiemminkin. Tietokoneohjatut robotit varustetaan tietenkin inhimillisellä tekoälyllä, joka ei tunne muistikatkoksia. Robotit tietenkin osaavat myös mennä lataukseen, kun sitä tarvitaan. Se hoitunee parhaiten yöaikaan, kun hoivattavat pääsääntöisesti nukkuvat.
Hoivarobotit tuntuvat juuri nyt kaukaiselta ajatukselta, mutta niin tuntui kuuhun lentäminenkin vielä 1940-luvulla. Näitä robotteja on vähäisesti jo tiettävästi jossakin kokeiltukin. Tulokset ovat vielä vajavaisia, mutta tekniikka kehittyy. Onhan ainakin Helsingin seudulla jo tehty pitkään virtuaalisia kotihoidon kotikäyntejä. Vanhus avaa vain tietokoneen määrättyyn aikaan ja ruudulle ilmestyy hoitaja. Hän kyselee vointia, onko lääkkeet otettu ja syöty. Kyselee myös muita kuulumisia, jotka kuuluvat hoivattavan elämään.
Niin. Virtuaalikäynnit tai robotit eivät kuitenkaan korvaa oikeata ihmistä, josta huokuu lämpöä ja tunteita. Koneellinen lääkeannostelu ja aina joskus virtuaaliset käynnitkin vielä luonnistavat. Ne robotit on ehkä kuitenkin syytä unohtaa.
Vai onko?
On väärin puhua – ainakaan vielä – hoivaroboteista. Eivät ne hoivaa, valvovat vain, ehkä lykkäävät lääkkeet saataville ja tarjoavat viihdettä. Eivät ne kädestä pidä kipuilevaa ihmistä, katso silmiin tai osoita aitoa empatiaa.
Muistisairaille tyrkytetään syliin uikuttavaa ja silmiään räpyttävää Paro-hyljerobottia, lelua, jota vanhus voi paijata kuten nukkea paijataan. Näin hoitajien ei tarvitse huomioida hoidokkiaan, joka tylsistyy ihan itse.
Potilaiden nostamiseen ja kääntelyyn kehitellään robottia, mutta osaako kone ottaa huomioon hoidettavan särkevät nivelet, voimattomat raajat ja tarpeen inhimilliseen kosketukseen?
Sastamalaankin tilattiin opiskelijoiden käyttöön Nao-robotteja, joiden suurin saavutus on ollut -muualla kuin Sastamalassa – olla ohjaavinaan nykivillä liikkeillään jumppahetkiä, tai toimia viihdykkeenä asiakkaiden vastaanotossa muka palvelurobotteina. Siis hetken hupia leluilla. Sastamalassa ne taitavat olla edelleen tehtaan pakkauksissaan käyttämättöminä.
Nyt korona-aikana voisi eristyksissä oleviin pitää yhteyttä itsenäisesti liikkuvilla, etäohjattavilla, kuvaruudulla ja videoyhteydellä varustetuilla kommunikointi”roboteilla”, jollaista omainen tai hoitaja voi ajaa huoneistossa ja katsoa, että kaikki on kunnossa, samalla kun juttelee “kasvokkain” omaisensa tai potilaansa kanssa. Tämäkään ei ole oikeaa hoivaa, vain valvontaa ja videopuhelua, mutta eristyksessä tai karanteenissa olevalle minimin täyttävä tapa olla yhteydessä ulkomaailmaan. Ei vaan onnistu: tuhansia maksavaa laitetta ei ole mahdollista hankkia, kun hengityssuojaimetkin ovat liian kalliita.
Yhteiskuntajärjestelmän hyvyyden, laadun ja hyväksyttävyyden mitta on se, kuinka se huolehtii heikoimmistaan, ei se, kuinka se tukee hyvin toimeentulevia. Jokainen meistä voi pudota työttömyyteen, köyhyyteen, sairastua vakavasti tai muuten menettää kykynsä huolehtia itsestään. Silloin on kohtuullista, että saa apua ihmiseltä eikä tule kytketyksi kustannustehokkaasti koneisiin inhimillisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle.