Kuka tahansa voi joutua lähtemään kotimaastaan, jos on sotia, etnisiä tai uskonnollisia vainoja, katovuosia ja nälänhätää tai sellaisia luonnonkatastrofeja, jotka tekevät elämisen kotiseudulla mahdottomaksi. Mutta kukaan ei halua joutua pakolaisen asemaan. Ihminen, joka joutui lähtemään kotimaastaan yksin tai perheensä kanssa, yksinkertaisesti vain haluaa elää turvassa ja saada lapsilleen koulutuksen ja ammatin, paremman tulevaisuuden.

Uuden elämän aloittaminen uudessa kotimaassa on maahanmuuttajalle vaikeaa. Hän on menettänyt ystävät ja sukulaiset ja kaiken, mitä on tehnyt aiemmin, kotinsa, omaisuutensa, työnsä ja töittensä tulokset, jopa ison osan elämäntavoistaan ja kulttuuristaan. Uudessa maassa hänen pitää aloittaa tyhjästä alkaessaan rakentaa uutta elämää ja uutta tulevaisuutta.

Tilanne tietysti vaatii sopeutumista ja mukautumista. Mutta maahanmuuttaja toivoo sitä myös kantaväestöltä. Yhden henkilön erehdys ja rikkomus ei automaattisesti tee kaikista ulkomaalaistaustaisista samanlaisia erehtyväisiä. Hyvänä apuna tässä mukautumisessa on ohje, että jokainen aina ennen arvostelua ja moitetta ajattelisi itsensä maahanmuuttajan asemaan, ihmisen, joka on menettänyt kaikkensa ja etsii nyt vieraassa kulttuurissa ja ympäristössä uuttaa elämää.

Kun monikansallinen sota kotimaassani Syyriassa syttyi, pakenin perheeni mukana Libanoniin luullen, että sota menee ohi nopeasti. Suomeen tulin neljä vuotta sitten kiintiöpakolaisena. Suomen maaliskuu oli kammottava. Syyriaan minulta jäi kaikki, kaverit ja koti tavaroineen.  Kotoutuminen ei ole ollut helppoa, koska suomen kieli on vaikeaa. Ystäviä ja kavereita kantasuomalaisista on vaikea saada, koska suurin osa heistä on liian ”sulkeutuneita” ja ennakkoluuloisia.

Lopuksi toivon, että kaikki ihmiset käyttäytyvät inhimillisesti toisia kohtaan eivätkä ensimmäiseksi ajattele naapurin etnistä taustaa, uskontoa tai ihon väriä.

Mustafa Almohamed