Olen diabeetikko. Tänään tunnustan sen, enkä häpeä. Vuosikymmeniä häpesin, oikein olan takaa. Olin erilainen kuin muut. Kesti kauan, ennen kuin rohkaistuin. Huomasin, että minullekin on annettu elämä elettäväkseni. Ei helppo, mutta kuitenkin elämisen arvoinen.

Vaikka nyt riivaa Covid-19 -pandemia, haluan kirjoittaa muutaman sanan toisesta isosta pirulaisesta, josta minulle itselleni on kertynyt vuosikymmenten kokemus. Vaikka kirjoitukseni sävyn voisikin tulkita synkäksi, sen takaa paistaa kuitenkin aurinko. Todellakin.

Diabetes on oikeastaan maamme kansallissairaus. Yli 53 000 sairastaa sen ykköstyyppiä, joka voi iskeä jopa ihmisen ensimmäisenä elinvuonna. Hoitona on lähes aina insuliini. 350 000 ihmistä sairastaa taudin kakkostyyppiä ja 100 000 sairastaa, mutta ei tiedä sitä. Nousevat luvut huolestuttavat, koska diabetes sairautena on armoton. Olkoon tyyppinimike mikä tahansa.

Olen kokenut kaikki sairauden vasta- ja myötämäet. 50-luvun lopulla puhuttiin sokeritaudista, joka varmuudella vie ihmisen pikavauhtia hautaan. Kun lapsi näin lääkäriltään kuulee, kuten minä, tulee aika voimaton olo. Ajattelin silloin, että eihän elämällä voi olla minulle mitään annettavaa. Vähitellen alkoi ilmetä lisäsairauksia, joten nuo lääkärin sanat palasivat usein mieleeni.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, 62 vuoden päässä taudin puhkeamisesta. Olen aina ollut uudistusmielinen ja sairauteni hoidossa etsinyt kaikki mahdolliset helpotukset. Muutkin, kuin liikunnan ja ruokavalion. Niinpä monien vaiheiden jälkeen olen jo 12 vuotta käyttänyt insuliinipumppua sairauteni hoidossa. Se vaatii vaivannäköä ja perehtyneisyyttä, jotta hyviin tuloksiin päästään. Silti, tai juuri siksi, sanon, että se kannattaa. Kun oma insuliinintuotanto on loppunut, pumppu tarjoaa siihen korvaavan ratkaisun.

Tässä yhteydessä toivonkin, että oma loistava hoitotiimini lukisi tämän, koska seuraava toiveeni on saada kaikkein pisimmälle viety pumppumalli. Tarkoittaa käytännössä uuden haiman hankintaa.

Tiedän toki, että kaikille pumppuhoito ei sovi, mutta niille, jotka sen haluavat ja lääkäri sitä suosittelee, tuo laite tulisi mahdollistaa. Hankintaan käytetyt eurot eivät takuulla menisi hukkaan.

Diabetes on sairaus, jossa omahoito on olennainen asia. Siinä vaaditaan kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Ilman tukea diabeetikko on kuitenkin kuin korkki laineilla. Toivon, että Suomessa ymmärrettäisiin sairauden, joka lähes kymmentä prosenttia väestöstä riivaa, suuri merkitys koko kansanterveydellemme. Sillä jos diabeetikolla ei ole toivoa tautinsa hoidossa, seurauksena voi olla inhimillinen tragedia yksilölle ja iso taloudellinen rasite myös hänen kotikunnalleen.

Sanotaan, että niin kauan on toivoa kuin elämääkin. Näin on, vastaan minä, jolle tämä viheliäinen elämäntoveri ei ole montaa huoletonta päivää vuosikymmenten saatossa antanut.

Tarmo Seppä

Kirjoittaja on pitkän linjan diabeetikko ja sastamalalainen kaupunginvaltuutettu.