Marraskuu. Aamu hämärtää vielä, kun kylmä puuskatuuli tuivertaa yli peltomaiseman. Pienikokoinen varis kyyhöttää pelto-ojan laitamalla, ja pelkää. Variksen vasen siipi roikkui ja niin siivet kuin pyrstö olivat osittain vajavaisen risaisia. Lintu oli laiha ja nyki vasenta siipeään aika ajoin, hiukan ylöspäin, ja höyhenet pörrössä, kun vasemman siiven yläosassa hohti kaksi valkeaa laikkua.
Välillä varis tähyili arasti taivaalle, sillä lintu pelkäsi palellessaan peltoaukean hämärässä, jota halkoi talvehtivien peltokasvien valtaama pelto-oja. Välillä varis yritti nokkia yöpakkasen kovettamaa kivikovaa peltoa, jolta ei löytänyt mitään ruokaa, kun puuskatuuli kuritti tuon tuostakin poloisen nälkiintynyttä olemusta. Äkkiä varis liikahti ja pomppi pelto-ojaan, piiloutuen ojakasvillisuuden suojiin, taivaalle taas hätäisesti vilkuillen. Silloin tein päätökseni ja kiirehdin hakemaan linnulle ruokaa, jotta varis vahvistuisi, ja selviäisi sekin, oliko linnun vasen siipi poikki.
Kun samana aamuna palasin, pikku varis kyyhötti samassa ojassa, kurkki arasti suuntaani, ja taas taivaalle. Jäin paikoilleni pitkäksi tovin, kuin varoajaksi, ja lähestyin sitten linnun piilopaikkaa hitaasti ja asettelin tuomani talipötkylämurskan ojan reunalle, 200 metrin päähän linnusta. Lopulta peräännyin hitaasti, samaa reittiä, katse variksessa, ja toivoin, että poloinen söisi ruoan, lähdettyäni viimein paikalta.
Kun palasin taas peltoaukealle, samana päivänä, varis kyyhötti ojakasvillisuuden suojissa, kun tuomani taliherkku oli hävinnyt. Silloin soitin eläinsuojeluneuvojille, jotka kehottivat seuraamaan linnun vointia, ruokkimaan sitä päivittäin, ja samalla alueella, jolta linnun löysin, ja pyytämään tarvittaessa lisää asiantuntija-apua linnulle. Riemullani ei ollut rajoja, kun hiljainen toivonkipinä, linnun toipumisesta, orasti jo mielessäni.
Niin kului viikko, sitten kaksi, ja aina kun saavuin variksen valitsemalle peltoreviirille, suojattini kurkki ja seurasi jokaista liikettäni, ojapiilostaan, mutta pomppi sitten kiireisenä syömään, vahvoilla jaloillaan, ahmien taas jokaisen ruuan rippeenkin maasta, ennen kuin palasi pomppien piilopaikkansa suojiin. Silloin päätin viettää ressukan kanssa yhteisen talven, kunnes pikku varis lentäisi, Pikeksi ristimäni, sillä jo ensihetki pellolla variksen kanssa, palautti mieleen lempisatuni 50 vuoden takaa, jossa kaikki metsän eläimet auttoivat lentokyvytöntä Pikke-varista lentämään, yksissä tuumin.
Sitten Pikkeä ei löytynytkään mistään…
Sitten saapuivat ilkeät pakkaset, sankkoine lumipyryineen, jotka peittelivät ja kylmettivät peltotienoon peittoonsa, yhä uudestaan, jonka suojissa Pikke piilotteli ja paleli, mutta vahvistui ja reipastui päivä päivältä ruokinnan ansiosta. Mutta eräänä aamuna peltoaukealle lennähti iso aikuinen varis, joka alkoi heti hyökkäillä Piken kimppuun, terävät kynnet ojossa, useina kertoina. Lopulta lähestyin hyökkäilevää varista, jotta se jättäisi suojattini rauhaan, ja juuri silloin Pikke kraakahti käheästi ja hyppäsi kiusaajansa selkään vahvoilla jaloillaan ja nokkaisi tätä kipakasti, monina päivinä, kun kiusaaja lopulta luovutti, ja jätti nuoren pikku variksen viimein rauhaan.
Kun marraskuu vihdoin vaihtui joulukuulle ja kiirehdin Piken luokse, aamuhämärissä, en löytänyt lintua mistään. Silloin kiertelin, kaartelin ja tähyilin pellon laidalla, joka puolella, kun vain talven valkoinen hiljaisuus ja hämärä tervehti joka puolelta. Kurkkuani alkoi kuristaa ja mieli apeutua, kun yhtäkkiä kuulin käheää vaakuntaa jostakin, joka toistui, ja toistui. Sitten keksin, että ääni kuului pellolla kasvavan peltokuusen latvasta, jonka ylimmältä oksalta Pikke tervehti, ruokkijansa tunnistaen, sillä variksella on 5–7-vuotiaan lapsen äly.
Lähestyin kuusta varovasti, askel kerrallaan, kun Pikke tuijotti minua, herkeämättä. Kun pääsin liki kuusta ja ujutin suojattini ruoan kuusen alle, suojattini hävisi kuusen suojiin, mutta kurkisti minua äkisti kuusen alimpien oksien alta, ruokaa nokassaan, jota se oli alkanut heti ahmia.
Joulukuu ja aatonaaton aamu. Nielen itkua, kun talvinen peltomaisema hämärtää vielä, sillä Pikke lähestyi minua, puoliksi pomppien ja puoliksi hiukan lentäen, ja molemmilla siivillä vauhtia kauhoen, lumisen kotipeltonsa suojista, käheästi vaakkuen. Pikke osaa lentää, riemuitsin! Ja vaikka kuluva tammikuu toi talven toden teolla, Pikke on vain vahvistunut ja lentää yhä pidempiä matkoja, peltoreviirinsä yllä ja läheisyydessä, hitaasti mutta varmasti, ja viettää tulevan kevään ja kesän, varislaumassa, jonka jäseneksi Pikke on nyt talven tuiskeessa hyväksytty, tammikuun taittuessa hiljalleen kohti helmikuuta, kohti kevättalven lempeämpiä päiviä.
Tämän tarinan myötä, lämmin kiitos hyväsydämiselle maanomistajalle ja sydänystävälleni Markukselle, joiden ansiosta tämä tositarina syntyi.
Katri Mäkinen
Faktaa:
Suomen lainsäädännön mukaan sairaana, vahingoittuneena tai muuten avuttomassa tilassa tavattua luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan aina. Eläin voidaan ottaa myös haltuun, hoitoon kuljettamista ja tilapäistä hoitoa varten.
Puutostilan vuoksi osittain albiinojen varisten lentokyky on puutteellinen tai ne eivät kykene lainkaan nousemaan siivilleen. Jos tällainen varis saa monipuolista ravintoa syödäkseen, jota esimerkiksi grilliruoka tai pelkkä vehnä eivät ole, linnun höyhenpuvun väritys ja siipisulat korjaantuvat seuraavan sulkasadon yhteydessä, linnun muutoinkin vahvistuessa.
