Helena Tala katsoo suoraan kohti, suurissa sinisissä silmissä on avoin ja vilpitön katse. Helena on tuttu näky Vammalan teillä ja kaduilla, hän kävelee päivittäin. Ja paljon. Silmien lisäksi katse kiinnittyy kapeisiin kasvoihin, hyvin ohuisiin käsivarsiin ja langanlaihoihin jalkoihin.
Helena on sairastanut anoreksiaa neljäkymmentä vuotta, ja se on kroonistunut. Sitkeä nainen on kamppaillut sairautensa kanssa nuoruusiästä alkaen.
”Kaikki lähti siitä, kun olin lapsena lihava ja minua kiusattiin siitä syystä koulussa. Yhtenä päivänä päätin, että nyt se kiusaaminen saa riittää, minä alan laihduttamaan. Ajattelin, että sitten kun olen hoikka, minua ei enää kiusata”, Helena kertoo.
Hän alkoi jättää syömisiä väliin ja harrastamaan paljon liikuntaa. Painonpudotus lähti hyvin liikkeelle ja tuloksia tuli.
”Silloin ajattelin, että tämähän on helppoa, pitää vain jatkaa samaan malliin riittävän pitkään.”
Kilot karisivat hyvää tahtia ja Helena oli innoissaan oivalluksestaan. Hän ei enää koskaan haluaisi olla lihava. Kaikki olisikin mennyt hyvin, mutta laihdutus ei pysähtynyt normaalipainoon. Se jäi päälle.
”En kyennyt lopettamaan, siitä tuli pakkomielteistä.”
Siihen aikaan anoreksiaa ei juurikaan sairautena tunnistettu. Helenan tilanteeseen eivät puuttuneet vanhemmat, opettajat eikä koulun terveydenhoitajakaan. Ajateltiin kai, että hentoinen tyttö, mutta ei sen kummemmin oltu huolissaan.
”Enhän minä tunnistanut tilannetta itsekään. Kun katsoin peiliin, näin itseni yhä lihavana, vaikka olin jo todella laiha”, Helena muistelee. Pahimmillaan sairautensa aikana 165 senttinen Helena on painanut vaivaiset 36 kiloa.
”Anorektikolle on vain kaksi ääripäätä. Joko olet laiha tai sitten olet lihava. Mitään välimuotoa ei ole”, Helena kuvailee.
Hänestä tuli taitava piilottelemaan sairauttaan. Vierailuilla hän otti tarjottavia lautaselle, mutta kääri vaivihkaa niitä sylissään olevan servietin sisälle.
”Olen minä joskus kermakakun palasen nyrkinkin sisällä salakuljettanut pois pöydästä ja kantanut vessaan, se oli hieman suttuista puuhaa”, nainen hymähtää.
Anorektikko on taitava huijaamaan syömisiensä kanssa. Ruuasta tulee kammottava vihollinen, josta on päästävä eroon. Mitä vähemmän sitä joutuu syömään, sen parempi. Sitä on terveen ihmisen vaikea ymmärtää – ajattelutapa on niin erilainen.
”Oksentaminenkin oli jossakin vaiheessa kuvioissa mukana, mutta se jäi pois. Kyllä sitä ne konstit ja keinot keksii. Olin välillä sairaalassakin, silloin ei vielä ollut erityistä hoitoa anorektikoille, olin ihan tavallisella sisätautien osastolla. Siellä jemmasin ruokaa ihan samalla tavalla. Ja jos pihalle ei päästetty liikkumaan, tein punnerruksia huoneessani.”
Helena on työskennellyt varhaiskasvatusalalla päiväkodeissa Keikyässä, Vammalassa ja Lappeenrannassa. Lisäksi hän on toiminut perhepäivähoitajana ja kahvilatyöntekijänä. Työura on kuitenkin jo ohi – 58-vuotias Helena on työkyvyttömyyseläkkeellä. Lapsista Helena on pitänyt aina.
”Lapset ovat niin aitoja ja mutkattomia, minultakin he ovat suoraan kysyneet, että miksi Helena sinulla on noin laihat kädet. Minusta tuntuu, että minäkin olen aina vaan yhtä lapsellinen, vaikka täytän pian kuusikymmentä”, Helena sanoo ja heläyttää iloisen naurun.
Hänellä itsellään on 30-vuotias tytär, ja kaksivuotias lapsenlapsi.
”Perhe on suhtautunut minuun aina hienosti. Mieheni ja tyttäreni ovat aina olleet tukena, eivätkä ole hävenneet minua, vaikka tällaiselta näytänkin. En minä itsekään häpeä tätä, tämä on vakava sairaus ja haluan kertoa siitä avoimesti. En halua olla edesauttamassa kenenkään anorektikon tilannetta, vaan päinvastoin olla varoittamassa. Olen kiitollinen, että tyttäreni on säästynyt tältä. Joskus tämä voi siirtyä äidiltä tyttärelle.”
Somemaailman ulkonäköpaineet huolestuttavat Helenaa. Ja jos kiusaaminen oli kovaa jo hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, niin mitä se onkaan tänä päivänä, kun netti tarjoaa siihen uudenlaisia mahdollisuuksia. Hän ei toivoisi kenenkään ajautuvan anorektikoksi. Jokaisen kuuluisi saada olla sellainen kuin on, ja tulla kohdelluksi hyvin ja kunnioittavasti.
”Nuoret ovat alttiita paineille, se on aika raadollista. Anoreksia ei ole mikään leikin asia. Moni tätä sairastanut tuttavani on kuollut siihen. Apua kannattaa hakea mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ei pidä jäädä yksin. Liian moni jää yksin ja luovuttaa. Sitä ei kannata tehdä, elämä on ihana lahja, sitä ei kannata heittää pois.”
Tärkein asia Helenalle itselleen on ollut se, että ihmiset ovat välittäneet, tukeneet ja suhtautuneet häneen kannustavasti.
”Täällä Vammalassa on niin ystävällisiä ihmisiä. Nyt kun kuljen vaikeasti polvivaivan takia, niin autot ja mopot ovat antaneet tietä. Haluan oikein kiittää siitä, miten hyvin täällä on minua kohdattu ja kohdeltu. Niin nuoret kuin vanhemmatkin ihmiset. Ihmisten välittäminen antaa voimaa jaksaa ja jatkaa eteenpäin”, kiittelee Helena.
Anoreksia on tuonut mukanaan osteoporoosin, kehon luut ovat haurastuneet ja siitä polvivaivakin johtuu.
”Edessä on tekonivelleikkaus. Säryt ovat kovat, ja se on tässä pahinta.” Kyynärsauvaa tukenaan käyttävä Helena sanoo ja näyttää polveaan. Kävely on hitaampaa, mutta sekään ei Helenaa pysäytä. Liikuttava on.
Sairauden takia Helena on kaatunut ja pyörtyillyt useammankin kerran vuosien varrella. Joskus niistä on tullut sairaalareissuja.
”Neljä vuotta sitten pyörryin kaupungilla ja kaaduin pahasti. Pää siinä aukesi ja minut vietiin Acutaan Tampereelle.”
Helena on niin tottunut niukkaan ravintoon, että ei oikeastaan tunne, jos verensokerit ovat liian alhaalla.
”Hyvin harvoin tulee huono olo, sitä puskee vain eteenpäin sillä ajatuksella, että teen ensin tämän ja tämän, sitten vasta voin hiukan syödä. Keho tavallaan tottuu,” Helena sanoo.
Ihmissuhteiden lisäksi luonto on aina ollut Helenalle tärkeä voimanlähde. Se puhuu hänelle myös Luojasta.
”Usko Jumalaan on antanut voimaa, kyllä minä aina iltarukouksen luen. Joku tarkoitus minulla on täällä, kun olen vieläkin hengissä. Joku minua on kädestä kiinni pitänyt”, Helena pohtii. Hän pitää myös myös laulamisesta. Hentorakenteisella naisella on vahva, kaunis ja kantava ääni.
”Ystävänpirtillä olen ollut laulutilaisuuksissa ja vanhusten luona olen käynyt laulamassa”, Helena kertoo.
”Tykkään tehdä asiat kunnolla, en vähän sinnepäin. Ja mielellään heti. Ei vetkutellen ja vitkutellen. Ja autan mielelläni ihmisiä aina kun voin olla avuksi. Se ei koskaan ole itseltä pois.”
Vaikka Helenan keho on hauras, hän on sisäisesti vahva. Anoreksiaan sairastuneet ovatkin usein hyvin tunnollisia ja sinnikkäitä, vahvoja ihmisiä. Tämä vahvuus muuttuu heikkoudeksi silloin, kun laihdutus on niin ahkeraa, että se jää pakkomielteisesti päälle – silloin se voi salakavalasti muuttua anoreksiaksi. Sairaudeksi, joka heikentää kehoa ja mieltä.
”Ja mistä kaikki lähti liikkeelle, haukuttiin lihavaksi. Sitten kun laihdutin ja sairastuin, sain kuulla olevani liian laiha. Mikään ei ole hyvä”, Helena sanoo hieman huvittuneenakin.
Hän toivookin, että ihmiset eivät mittaisi toistensa arvoa ulkonäön ja kilomäärien mukaan. Jokainen on oma ainutlaatuinen persoonansa. Uniikki yksilö, juuri sellaisena kuin on.
Helena halusi antaa tämän haastattelun, koska toivoo, että se voi auttaa jotakuta tämän vaikean sairauden kanssa kamppailevaa hakemaan apua. Hän jakoi oman tarinansa voidakseen sen kautta auttaa muita.
