Kokemäenjoen yläjuoksulla Vinkkilässä sijaitsee Haapakan tila. Sen punaiset piharakennukset ja keltainen päärakennus kauniine kuisteineen ovat nähneet paljon, mutta vielä enemmän kerrottavaa on puutarhan elävillä, jotka ovat hiljattain päätyneet kovien kansien väliin.
Ensisilmäyksellä huomaan jo lukuisat orvokit ja särkyneetsydämet. Ruukussa olevan kasvin vierellä on multaan upotettu pieni kyltti, jossa lukee ”Topi”. Nimen viereen on piirretty sydän.
”Topeista kaikki lähti. Ei meidän ollut tarkoitus kirjoittaa kirjaa, mutta aloimme pohtia, keitä kaikkia muita täällä puutarhassamme elää”, selvittää toimittaja-eläkeläinen Pirjo Silveri.
Ruukkuun esikasvatukseen sijoitettu ”Topi” edustaa kauan sitten edesmenneeltä naapurilta saatuja kirkkaanpunaisia joriineita eli daalioita.
”Puutarha on täynnä jälkiä edellisistä sukupolvista: mummustani Mirjasta, hänen äidistään Ainosta ja äidinäidistään Amandasta ja lukuisista muista meille tärkeistä ihmisistä. Kasvien kautta muistamme heidät ja heidän kertomansa tarinat”, lisää biologi Aino Öhman, Pirjon tytär ja toinen Puutarhaihmiset – vanhassa pihassa suomalaisen puutarhakulttuurin juurilla -kirjan (Warelia) tekijöistä.
Mitä mainittuihin ”topeihin” tulee, ovat ne hyvin vaativaa sorttia. Kovin pitkää aikaa ei ole vierähtänyt siitä, kun Aino isoäitinsä tarkan silmän alla kaivoi lokakuun koleudessa juurakoita ylös maasta talvehtimaan sisätiloissa uuteen kevääseen.
”Silloin äidin kanssa purnasimme operaatiota, mutta nyt meillä on lähtenyt mopo käsistä”, Aino hymähtää.
Aino ja Pirjo kävivät keväällä Tukholmassa puutarhamessuilla. Siellä esiteltiin 20 uutta daalia-lajiketta, ja reissun seurauksena pihassa asuvat nyt muun muassa Oxfordin ja Canteburyn piispat.
”Yhdenlaista hulluuttahan tämä on. Mummu oli aina takapuoli pystyssä kukkapenkissä ja äiti myös, nyt olemme Ainon kanssa aivan samanlaisia”, Pirjo tuumaa.
Jos daalia on haastava huolehdittavia, aivan toista ääripäätä edustaa rohtoraunioyrtti, jota suvun kesken myös kahrankukaksi kutsutaan. Sininen Kahra-nimisen kappalaisen mukaan nimetty kukkamuisto on peräisin Ketolan pappilasta. Kasvi on mukava katsella ja hyvä pörriäisten houkutin, mutta sikäli puutarhurin painajainen, että se on nopea ja sitkeä leviämään.
”Kovasti yritän pelastaa iiriksiä, valmuja ja akilleijoja ja karsia kahrankukkaa, jottei se valtaisi koko alaa”, Pirjo kertoo.
Vanhoissa puutarhoissa kasvaa usein pihapuita, joihin talon ihmiset kiintyvät niin kovin, että puita ei kaadeta kuin pakon edessä. Haapakassa maakellarin katolla kasvoi koivu, joka imi ahnaasti vettä ympäriltään ja rohmusi lähellä olevilta kasveilta menestymisen mahdollisuuksia. Koivusta oli vaikea luopua vielä siinäkin vaiheessa, kun se näytti lahovikaiselta ja sen juuret uhkasivat maakellarin rakenteita.
”Pihapuilla on Suomessa erityinen asema. Ennen uskottiin, että pihapuun kaatuminen tietää jonkun läheisen kuolemaa. Suomalaisissa sukunimissä on paljon puiden nimiä. Tämänkin tilan nimi oli alunperin Tuominen, koska täällä kasvoi tuomia”, Aino kertoo.
Pirjo lisää pihapuun säilyttäjän olevan visionääri, joka ei lannistu hitaasta kasvusta. Hän tietää, että jotakin mahtavampaa on tulossa, vaikka ei itse pääse sitä näkemään.
Omenapuiden lisäksi katse kiinnittyy Haapakan kolmeen suurikokoiseen tammeen. Niillä on ikää yli kuusi vuosikymmentä ja ne kertovat olemassaolollaan Tyrvään pappilan historiasta. Tammia ei pappilan pihassa enää kasva, mutta kirkkoherra Eino Kolarin aikanaan Pirjon Mirja-äidille lahjoittamat terhot ovat taanneet kyseisten puiden sukulinjan säilymisen. Pappilan pitokokki Mirjan esiliinan taskussa ne kulkeutuivat nykyisille sijoilleen.
Keltaisen talon toisella kyljellä kasvaa valtavaksi venähtänyt kanadantuija. Sen Pirjo olisi halunnut vielä muutamia vuosia sitten hävittää. Vaan ei enää. Viimeisenä keväänään Mirja kertoi tyttärelleen, että oli saanut tuijantaimen naapuriltaan lohdutukseksi, kun Pirjon kuusivuotias Pauli-veli jäi kotitiellä auton alle ja kuoli.
”Asia oli niin kipeä, ettei äiti ollut koskaan aiemmin puhunut tuijan merkityksestä. Se on surupuu”, Pirjo sanoo.
Toimittaja ehtii Haapakan pihamaalla saada vain vähän tuntumaa niihin juuriin, jotka sitovat Ainoa ja Pirjoa sukutilansa puutarhaan. Kirjassaan äiti ja tytär käyvät pihaa läpi kasvi kasvilta ja kaivautuvat syvälle kotiseudun historiaan ja ihmisiin. Tarinoihin linkittyy paljon faktaa ja ajankuvaa. Tiedon kautta avautuu näkymiä ympäristön muutokseen ja yhteiskunnan kehitykseen, yksityinen ja yleinen limittyvät kuin puutarhan eri kerrostumat.
Suomessa on lukuisia pieniä Haapakan kaltaisia tiloja pihapuineen ja perennoineen. Myös monet eläkeiän ylittäneet asuinalueet rintamiestaloineen pitävät sisällään puutarhoja, joiden kasvit voivat avata rönsyjä menneeseen. Aino Öhmanin ja Pirjo Silverin vaalima puutarha sijaitsee Sastamalassa, mutta se voisi sijaita missä tahansa muuallakin.
”Meidän viestimme on, että jokainen vanha puutarha on arvokas ja mielenkiintoinen, kunhan vain osaa katsoa ja tarvittaessa hieman pöyhiä”, nämä puutarhaihmiset sanovat.
HUOM! Pirjo Silveri ja Aino Öhman ovat Vanhan kirjallisuuden päivillä ulkona teltassa kirjailijalavalla haastattelussa pe klo 12. Lisäksi Aino keskustelee taidehistorioitsija Julia Donnerin ja kirjailija Tanja Tiekson kanssa puutarhoista luontosuhteemme rakentajina klo 14 Vexve Areenalla, keskustelua johdattelee Mikko Lahtinen.
