Vaikka olin hyvilläni Sastamalan kirkkovaltuuston päätöksestä syyskuun lopulla myydä käyttökiellossa oleva ja asiantuntijoiden käsityksen mukaan purkukuntoinen seurakuntatalo, en hetkeäkään luullut asian olevan sillä selvä.

Olen Nurmijärvellä seurannut muutama vuosi sitten täsmälleen samanlaista kinaamista siellä kirkonmäellä seisseen puisen, lahon ja purkukuntoisen seurakuntatalon purkamisen ympärillä.

Tuolloin vänkääjinä ei ollut luottamuselimen oppositiolaisia, vaan yksi katkera vanhus, jolla oli pytinkiin muutamia omakohtaisia lapsuusmuistoja. Kun edes kotiseutuyhdistys ei tukenut hänen taisteluaan, oli lopputuloksena se, että hävittyään valituksiensa kanssa niin Helsingin hallinto- kuin korkeimmassa hallinto-oikeudessa hän erosi kotiseutuyhdistyksestä ja seurakunnasta.

Muutaman vuoden kinaamisen argumentit olivat aivan yksi yhteen samoja kuin Sastamalassa: menee kulttuuria, menee perinteitä, menee ihmisiltä kokoontumistila (jota ei muuten oltu voitu vuosiin käyttää), seurakunta ja koko kuntakin jakaantuu ja seurakunnastakin piti lähteä puolet pois.

Mitään näitä ei tapahtunut, ellei oteta vänkääjän vaimoparkaa lukuun, kun tämä ilmeisesti miehensä painostuksesta erosi myös kristittyjen yhteisöstä. Niin tärkeitä olivat lahot seinät.

Sastamalan “oppositio” edustaa toimissaan perin yksioikoista ajattelua. Aletaan keksiä jos jonkinlaisia syitä, miksi hyvässä järjestyksessä tehty, järkevä, perusteltu ja taloudellisestikin hyväksyttävä enemmistöpäätös on huono.

Ensin vängätään siitä, että parikin vuotta esillä ollut myyntipuuha on liian lyhyessä ajassa ja salaa tehty asia. Silmämäärältä sanoisin, että jo palstamilleillä mitaten huomiota myyntiasia on saanut vähintään yhtä paljon kuin uimahallin rakentaminen viime vuosien aikana. Ensin oltaisiin myyty koko röttelö Sastamalan kaupungille, joka olisi purkanut hökötyksen ja tehnyt paikalle puiston. Sitten oli kierros, jossa perustettava yhtiö olisi ollut ostajana ja nyt tämä lopullinen kaupantekoprosessi syyskuussa.

Seurakunta osoitti mielestäni vastuullista päätöksentekoa siinä, ettei tälle tulevaisuudessa perustettavalle yhteisölle omaisuutta ruvennut luovuttamaan vielä alemmalla hinnalla. Kukaan ei koskaan olisi voinut tietää, ottaako hanke tuulta siipiensä alle.

Muuatta pankkia ja kaupunkiahan moitittiin ankarasti muutama vuosi sitten siitä, että omaisuutta, erästä pankkikonttoria ja uimahallia, myytiin nimellisellä summalla eteenpäin, jotta vastusta päästäisiin eroon. Taloyhtiö joutui tällä menettelyllä vaikeuksiin, kun ostajat eivät kyenneetkään toteuttamaan suuria suunnitelmiaan.

Humpuukia on myös se, että verrataan nyt tehtyä kauppaa kerrostalotontin kauppahintaan. Jos valittajat ymmärtävät jotakin kaavoituksesta, niin nyt myyty kiinteistö ei ole rakennustontti. Sen sijaan kiinteistöllä sijaitsee purkukuntoinen rakennus ja asuinrakennus ei tule kysymykseen.

Lopuksi tulee vielä ikuisuuskiista siitä, voiko asiantuntijan tekemään kuntoselvitykseen luottaa? No eipä tietenkään, jos uskoo kaiken maailman salaliittoteorioihin. Niiden mukaan kuntoselvitykset tehneet ammattilaiset ovat jonkinlaisessa salaliitossa seurakunnan, kunnan ja ties keiden kanssa. Joskus 1930-luvulla syytettiin kaikesta juutalaisia ja vapaamuurareita.

Nämä harhakuvat ovat samanlaisia, ja kyllä niihin aina joku uskookin.

Tolkun ihmisten on pidettävä pää kylmänä ja odotettava koko prosessi loppuun saakka. Todennäköisesti valittajat valittavat vielä korkeimpaankin hallinto-oikeuteen, eli tämä asia on vanhan kansan sanoilla “pitkässä kuusessa”. Ja valitellahan voi niin kauan, kun sillä ei ole itselle mitään taloudellisia seuraamuksia.

Kustannukset jäävät seurakunnan ja seurakuntalaisten maksettaviksi.

Nyt näiden valittelujen ajan käyttökiellossa oleva hometalo menee entistä kehnompaan kuntoon ja alue on sen aikaa poissa siitä yhteisestä käytöstä, mihin syyskuussa tehty kauppajärjestely oli perimmiltään pyrkimässä.

Olin joskus aikaisemmin niin lapsellinen ja naiivi, että kuvittelin seurakuntaan kuulumisen motiiviksi ja pontimeksi uskon Jeesukseen Kristukseen ja hänen ilosanomaansa kaikkien kansojen pelastukseksi. Olin selvästi aivan harhateillä. Ei se ole Kristus Vapahtaja, joka motivoi seurakuntaan ja kirkkoon kuulumaan, se on selvästi se rakennusmassa, jonka seurakunta omistaa.

Betlehemin lapsen ja nasaretilaisen puusepän paikan ovat ottaneet purkukuntoiset hökkelit. Ja ellei niille uhrata, niin seurakunta saa jäädä.

Oi aikoja, oi tapoja.

Jaakko Ojanne