Ravintolavaunussa tarjoillaan kansainvälisen tason herkkuruokaa. Tarjoilijat puikkelehtivat valkoisten pöytäliinojen peittämien pöytien ohitse, ja tilan sisustus on ylelliseen keskieurooppalaiseen tyyliin tummaa puuta ja kultaa. Kaulahuivinsa tai vaikka hattunsa matkustaja voi asettaa koristeelliseen messinkiseen naulakkoon.
Tämä kaikki on helppo kuvitella, jos on joskus vieraillut Sastamalassa, valtatien 12 varressa sijaitsevan Kiskokabinetin pihassa seisovassa junavaunussa. Jutuntekohetkellä vuonna 1913 valmistuneesta vaunusta puuttuvat kauniit, viininpunaisella kankaalla verhoillut tuolit ja ravintolapöydätkin on nostettu seiniä vasten. Remontti on vielä kesken.
Yrittäjä Lauri Keihäsen mukaan Marskin salonkivaunun kunnostusta on tehty sillä periaatteella, että entisöidään ja korjataan se mitä täytyy. Puuseppä Markku Rudanko komppaa ja tuumaa, että ajan patina saa näkyä ja vanha ”henki” säilyä.
”Aikanaan tämä vaunu on ollut kuin kuninkaille tehty”, tuumaa useamman kuukauden ajan kunnostusta tehnyt Rudanko.
Sekä tässä vaunussa että uudemmassa matkustajavaunussa on tehty kevään aikana perusteellista työtä. Sähköt on uusittu, lahovaurioita ja katto korjattu. Kaikki pinnat on käyty läpi ja putsattu, tarvittaessa maalattu ja korjattu. Vaunuissa on nyt ilmalämpöpumput, jotta peruslämpö pysyy, eikä kosteus pääse enää tekemään tuhojaan.
Maali- ja lakkakerrosten alta on paljastunut myös yllätyksiä.
”Ahaa-elämyksiä tarjosivat nämä upeat seinäpaneelit. Niihin oli vedetty joskus punaista lakkaa päälle, mutta kun raaputin sitä pois ymmärsin olevani italialaisen puunkäsittelytaidon äärellä”, Rudanko selvittää.
Kyse on intarsiasta, eli puutyötekniikasta, jossa on sovitettu yhteen eri puulajeista olevia materiaaleja ja kuvioita.
”Se on hyvin koristeellista. Näissä vaunun paneeleissa on ainakin sapelimahonkia ja pyökkiä”, Rudanko esittelee.
Tunnetun ”Marskin salonkivaunusta” on tehnyt se, että muuan Adolf Hitler vieraili yllättäen Suomessa 4. kesäkuuta vuonna 1942 onnittelemassa 75-vuotissyntymäpäiväänsä viettävää marsalkka Mannerheimia. Lounastapaamisen aikaan vaunu oli Imatralla, Enso-Gutzeitin tehtaan ratapihalla.
”Muutamia kertoja olen saanut kuulla, että meidän vaunumme ei ole se aito Mannerheimin salonvaunu, sillä Mannerheimin henkilökohtaisessa käytössä ollut makuu- ja toimistovaunu on Mikkelissä”, Keihänen kertoo.
Hän painottaa olevansa asiasta tietoinen. Kiskokabinetin vaunu ei ole salonkivainu, vaan kansainvälisen makuuvaunuyhtiön ravintolavaunu, joka toimi jatkosodassa kahden samalla puolella taistelevan maan johtajien kohtaamispaikkana.
Huoltoaseman perustaja, Kauko Keihänen, Laurin isoisä hankki vaunun vuonna 1969 jalasjärveläiseltä kahvioyrittäjältä. Vaunun kuljettaminen maanteitä pitkin oli suuri ja paljon vaivaa vaativa operaatio.
”Tuolloin se nimettiin Marskin salonkivaunuksi, ja sillä nimellä se on vuosikymmenet tällä seudulla tunnettu, joten olen halunnut sen kutsumanimen säilyttää”, Lauri Keihänen perustelee.
Kiskokabinetin junavaunu on arvokas paitsi mainitun tapaamisen johdosta, ennen kaikkea siksi, että se on pala rautateiden kulttuuriperintöä. Se on ainoana jäljellä niistä belgialaisyhtiön ravintolavaunuista, joita maamme kiskoilla liikkui 1910-1960-luvuilla.
Jatkossa vaunun ja Kiskokabinetin yhteinen historia valottuu kaikille kohteessa vieraileville entistä paremmin. Kun vaunu ehompana avataan yleisölle kesäkuun alkupuolella, on sinne sijoitettu myös tietoa ja kuvia menneisyydestä.
Keihäsen suunnitelmissa on, että Marskin salonkivaunua voi varata erilaisiin tilaisuuksin. Kiskokabinetilta on puuttunut nimessäkin mainittu kabinetti, ja sellaisena vaunu voisi nyt toimia.
Mitään ”Marskin ryyppyjä” siellä ei kuitenkaan saa ottaa, eli juominkeihin vaunua ei vuokrata, vaan se sopii paremminkin kokous- ja kahvittelutilaisuuksiin. Miksei myös pienimuotoisiin juhlahetkiin.
Suomen historiaa vaaliessaan Keihänen on tullut samalla läpikäyneeksi ja tallentaneeksi oman sukunsa historiaa. Lauri Keihänen on liikenneasemayrittäjä kolmannessa polvessa. Isoisä menehtyi jo ennen Laurin syntymää, vain 50-vuotiaana.
”Olen onnekas, kun oma isäni on vielä kertomassa minulle asioita ja tarinoita menneestä. Pakko myöntää, että tämä kaikki on tuntunut monella tapaa merkitykselliseltä”, hän toteaa.
