Hanoissa ei ollut mitkään T-paita kelit. Lämpötila hipoi kymmentä astetta päivisin ja jostain syystä ei rinkasta löytynyt sopivaa ja tarpeeksi lämmintä vaatetusta. Flunssahan siellä iski, makasin sängyn pohjalla elokuvia katsellessa kaksi päivää Marian lähdön jälkeen. Majapaikkaa jaksoin kuitenkin vaihtaa. Vanhassa ei ollut mitään vikaa mutta mulla oli entuudestaan tuttuja Hanoi Central Packpackers-hostellissa, joten päätin nukkua siellä seuraavat yöni. Ainoa vapaa sänky löytyi Female dormista joka on nimensä mukaisesti vain naisille. Huonetovereina mulla oli kymmenen kiinalaista ja yksi brassi. Ajattelin että piece of cake koko homma kunnes tuli aamu ja kaikki tietty halusivat suihkuun, samaan aikaan. Peseytyminen olis sujunut todella sutjakkaasti minun ja brassi tytön tavoilla, käytännössä siis kaikki minkä voi tehdä suihkun ulkopuolella, tehdään sen ulkopuolella (riisutuminen, pukeutuminen, meikaaminen jne). Tämä ei ilmeisesti ollut tapana näille aasialais-pimatsuille jotka vuoroin kävelivät kylppäriin matkalaukut mukanaan ja astelivat seuraavan kerran ulos hiukset kuivattuina. Voinette kuvitella että ei ollut ihan varttitunnin toimitus. Naisdormitoriot ovat saaneet miespuolisilta reissaajilta hupaisain lempinimen “vaginavault”, minua tämä holvi nimitys hymyilyttää.

Sunnuntaina makoilu sai loppua, ja hyppäsin etukäteen ostamani lipun kanssa Luang Prabangiin vievään bussiin. Makuubussissa vietin seuraavat 30 tuntia täristen, hengityksen höyrystyessä jokaisella uloshenkäyksellä. Autossa ei ollut muita matkustajia kuin minä ja kaksi muuta. Sitä enemmän oli kaikkea muuta rompetta kuten televisioita, patjoja ja pahvilaatikoittain tekstiilejä. Rajalla kesti törkeen kauan ja kukaan ei oikeen tiennyt neuvoa mille tiskille mun piti niitä papereita mennä täyttelemään, aamukuudelta räntäsateessa halusin vaan saada viisumin ja painua takas dösään. Oli kylmä, nälkä ja sata hernettä nenässä eikä ollut ketään kehen purkaa se, paikallisille ei koskaan auota päätä ellet oo oikeesti tullut väärin kohdelluksi tai kusetetuksi. Nieleskelin pari tuntia siellä tupakkaa sauhuttelevien laosilaisten keskellä kunnes lopulta nimeni huudettin ja sain ylittää rajan. Maanantai iltana kuski herätteli mut autosta ja ilmoitti meidän olevan perillä Luang Prabangissa, Laosin vanhassa pääkaupungissa. Keräsin kamppeeni ja otin tuktukin illan pimeydessä kohti lähintä hostellia.

Hostellille päästyäni minulle ilmotettiin kaikkien huoneiden olevan täynnä mutta lupasivat silti hoitaa mulle nukkumapaikan. Ystävällinen omistaja ohjasi minut neljän hengen perhe huoneeseen ja kertoi että voisin punkata siellä dormin hintaan, sopi mulle mainiosti. Ei kestänyt kauaa kun ymmärsin että minut oltiin majoitettu brittiläisen pariskunnan varaamaan privaattihuoneeseen. Näin Laosissa silmiä räpäyttämällä muutettiin privaattihuone dormiksi. Pahoittelin jo keski-ikäiselle pariskunnalle että en todella tiennyt tämän olleen heidän privansa. He vaativat minua jäämään ja meitä kolmea nauratti tilanne, tälläistä ei tapahdu siellä mistä me tulemme. Parille asenteesta täysi kymppi! Itse asiassa oikein kivasti toimittu henkilökunnalta. Hostellin omistaja ei ollut pahoillaan kertoessaan mulle, että jokainen huone on varattu sillä sehän ei tarkoita että kaikki sängyt olisivat. Ensin vein kimpsuni ja kampsuni huoneeseen ja sen jälkeen selviteltiin onko se asukeille ok. Asennekysymys kaikilta osapuolilta.

Tiistaina napa näytti Kuangsin vesiputouksille. Sinertävän hohtoinen vesi valui alas rinteitä muodostaen muutaman uimakelpoisen lammen. Puolipäivää hurhahti nopeasti ihailessa maisemia. Ilokseni aivan vesipuotouksille vievän polun alussa sijaitsi Bear Rescue Center. Paikka suojelee ja ottaa huostaansa uhanalaisia ja salametsästäjiltä pelastettuja karhuja, niitä pääsi katselemaan aivan lähietäisyydeltä. Australialaisen naisen perustama keskus on ottanut tuulta purjeisiin ja yhä useampi turisti näytti auttavan tätä toimintaa joko ostamalla tuliaistuoteita tai tekemällä suoran rahalahjoituksen. Tälläisia avustusprojekteja olen kuullut useassa paikkaa olevan ja mielessä on käynyt monta kertaa ryhtyä mukaan jonkinlaiseen eettiseen toimintaan, joko eläinten, luonnon tai lasten parissa. Mun kohdalla kyse ei kuitenkaan voisi olla  rahasta vaan konkreettisesta auttamisesta. Oli mieletöntä huomata kuinka yhden naisen idea on johtanut johonkin ja saanut paljon hyvää aikaan. Mun visiitti Luang Prabangissa jäi liian lyhyeen ja ehdottomasti haluan palata sinne paremmalla ajalla toistamiseen, sitten joskus tulevaisuudessa.

Keskiviikkona olimme sopineet Marian kanssa tapaamisen Vang Viengiin. Seitsemän tunnin automatka taittui upeissa vuoristomaisemissa. Laosin maisemat ovat mielestäni olleet yksiä reissun jylhimpiä. Vuoria ja laaksoja silmänkantamattomiin.

Vain viikko erossa ja tunnelataus oli mieletön kun näin pikkusiskon paikallisessa ravintolassa cola-tölkki kädessä hymyillen kun Naantalin aurinko. Ilmeestä näki, että tytöllä oli mulle paljon kerrottavaa. :

Maria:

“Lähdin siis 12. joulukuuta torstai-iltana kohti Sapaa yöbussilla. Bussi lähti kolme ja puoli tuntia myöhässä, mutta eihän mulla ollut kiire mihinkään. Niin kuin Laura edellisessä kirjoituksessamme jo kertoikin meidän monista erinäisistä busseissa vietetyistä tunneista, ei tässä matkassa ollut mitään poikkeavaa jo totutusta. Selvää kauraa astua bussiin, nukkua yön yli ja herätä aamulla valitsemastaan kohteesta. Niimpä mä heräsin perjantaiaamuna Sapassa samaan aikaan koko kylän kanssa. Hengitys höyrysi rapsakassa ulkoilmassa ja mua odotteli siellä jo paikallinen nainen “Maria Tuomisto” -nimikyltin kanssa. Varvassandaaleilla pärjäs siinä vaiheessa vielä melko hyvin, ja lenkkarit oli sidottuna rinkan remmeihin. Muutaman kilometrin kyyti skootterin selässä keskeytyi, kun paikallinen mopedikuski pysäytti meidät ja ihmetteli miksi mun rinkasta roikkuu vain yksi kenkä. Ei ollut mun rusetit riittävän tiukasti kiinni, ja kenkä oli päässyt tippumaan matkanvarrelle. Mun kuski jätti mut kyydistä siihen paikkaan ja lähti ystävällisesti etsimään kenkää ajamaltamme reitiltä. Ei löytynyt ja en voinut muuta kuin tepastella hotellille surkutellen mun kenkävalikoiman heikkoutta 10 asteen ulkoilmassa. Yksi lenkkitossu ja släpärit. Onneksi trekking-kengät sai melko kivuttomasti vuokrattua ja olin valmiina kolmen päivän vaellukseen.

Olin varannut etukäteen kolmen päivän vaelluksen, kahdella “homestaylla” eli kahdella yöllä paikallisissa kodeissa. Matkaan lähti mun ja oppaamme Lan lisäksi kolme australialaista nuorta ja espanjalainen keski-ikäinen pariskunta. Ensimmäisen päivän tavoitteena oli kymmenen kilometrin trekki yhteen Sapan vuoriston lukuisista pienistä kylistä, jotka ovat vietnamin etnisten heimojen asuttamia. Sapa on siis Himalajan vuoriston itäisin rajapyykki, ja itse Sapan kylä on 1500 metrin korkeudella meren pinnasta. Aamun tihkusade alkoi muuttua vähitellen hieman överimmäksi veden lorotukseksi ja sumu peitti lähes kaikki maisemat mitä eteemme “aukesi”. Riisipeltojen keskellä ja mutaisilla poluilla talsiminen osoittautui vähän haastavammaksi kuin turisteina olimme olettaneet ja ei mennyt paria kilometriäkään, kun joukkomme ensimmäinen pyllähti takalistolleen liukkaaseen mutaliejuun. Nautimme silti kaikin siemauksin näkemistämme riisipelloista, jotka ympäröivät meitä kaikkialla ja yritimme vain kuvitella vuoristoisia maisemia ilman sumua. La kertoi meille riisipeltojen viljelystä ja paikallisista etnisistä heimoista, vaikka hänen englanninkielen hallitseminen olikin vähäistä ja saimme selvää ehkä vain joka kuudennesta sanasta. Välillä sumu hälveni sen verran, että saatoimme nähdä laakson toisella puolella nousevat jyrkät vuorenrinteet riisipeltoineen, ja väliin pysähdyttiin bambukatoksien alle sateelta suojaan kaivamaan kamerat repuista ja taskuista. Lounastauon ilona oli loistava paikallinen ruoka ja varovasti pilkottelevat auringonsäteet, vaikka kylmyys hiipi koko kroppaan likomärkien vaatteiden ansiosta. Espanjalainen pariskunta hyppäsi autokyytiin palatakseen Sapan kylään ja me loput jatkoimme matkaamme homestayihin. Paikallisessa kodissa asui vanhan pariskunnan lisäksi heidän kolme poikaansa, vanhimman pojan vaimo ja heidän kolme pientä lastaan. Vaatteet laitettiin kuivumaan keittiön nuotion ääreen, ja me (minä ja kolme aussia) lämmittelimme ulkona nuotiolla ja joimme tervetuliaisteetä kuppikaupalla. Vuokrattujen vaelluskenkien hiertämät rakotkaan eivät pilanneet sitä nautintoa, että oli lämmin, ja ympärillä häärivät perheen pienimmät, kaksi, neljä ja kuusi vuotiaat naurattivat meitä uteliaisuudellaan. Perheen emännän valmistama illallinen oli valehtelematta paras ateria tämän kahden ja puolen kuukauden aikana mitä ollaan reissattu, ja lautaset tyhjenivät siihen malliin, että kaikilla oli varmasti huutava nälkä sateisen vaelluspäivän jäljiltä. Kahdeksalta illalla kaikki me neljä olimme jo sikeässä unessa painavien täkkien alla yläkerran parvella sijaitsevassa siskonpedissä.

Lauantaiaamuna herättiin lettuaamiaiselle yhdeksän aikaan, jonka jälkeen vaellus kohti toista heimokylää saattoi alkaa. La, minä ja kolme aussia solmimme vaelluskengät jalkoihin, heitimme kertakäyttöiset sadetakit niskaan ja lähdimme tarpomaan bambuviidakon halki edessä odottavalle vesiputoukselle. Matka jatkui yhtä sateisissa merkeissä kuin edellisenäkin päivänä ja bambuviidakon jyrkillä rinteillä oli vaarallisen liukasta. Mutaliejua valui rinteillä valtavina noroina ja niiden yli hyppiessä rinkka selässään ei voinut välillä olla miettimättä miksi ihmeessä siihen touhuun on lähtenyt. Vesiputouksella pidimme pienen tauon ja kuuntelimme veden massiivista pauhua, muuten niin hiljaisella vuorenrinteellä. Sumu alkoi käydä niin sankaksi, että oli vaikea nähdä yli 15 metriä eteensä. Vesiputoukselta matka jatkui kohti lounaspaikkaa, jossa meitä odotti jälleen ihanat nuudelikasviskeitot ja lämmin tee. Kymmenen kilometrin vaeltamisen jälkeen lämmin ateria maistui taivaalliselta ja sateensuoja teki kutaa jatkuvasti voimistuvassa sateessa. Aussien trekki päättyi siihen lounaaseen ja heille oli autokyyti takaisin Sapan kylään, minä ja opas jatkoimme matkaa siis kahden. Aluksi neljän kilometrin pätkä mutkittelevaa autotietä, jolla vastaan tuli muutama hassu skootteri tai vesipuhveli. Taloja eikä muutakaan asutusta näkynyt mailla halmeilla, enimmäkseen sumun vuoksi, mutta tuskin sitä olisi paljon näkynyt ilman sankkaa sumuakaan. Läpimärkinä talsimme tien päähän, josta matka jatkui jyrkkää alamäkeä, välillä kivikkoista ojanpohjaa välillä mutaliejua, riisipeltojen keskellä. Siellä puikkelehtiessamme alkoi uupumus hiipiä kroppaan ja litimärän rinkan kantaminen raastaa hermoja. Veden virtaus oli paikka paikoin niin överiä, että vaelsimme käytännössä purossa. Vettä saattoi olla polviin saakka ja kivikkoisen ojan kummallekaan puolelle ei voinut astua koska mutaan olisi uponnut vähintään muutaman kymmenen senttiä. Emme jutelleet paljoa, sillä molemmat meistä keskittyivät enimmäkseen pitämään itsensä pystyssä. Yhteensä kahdeksantoista kilometrin matka päättyi pieneen kylään, paikallisen perheen kotiin, jossa illallisen jälkeen olin aika valmista kauraa nukkumaan.

Sunnuntai aamuna aamiaisen jälkeen matka jatkui ja ymmärsin että olemme melko kaukana Sapan kylästä, johon oli tarkoitus päästä takaisin. Yöllä myllertänyt ukkonen ja rankkasateet olivat katkaisseet teitä ja aiheuttaneet mutavyöryjä. Autoteitä oli täten mahdotonta kulkea ja meidän piti vaeltaa takaisin sama reitti kuin edellisenä päivänä. Siinä kohtaa, kun ymmärsin meidän lähtevän kapuamaan takaisin ylös samaa jyrkkää vuoren rinnettä eli “ojaa”, ja tiesin sitä olevan neljä kilometriä, meinasi mun “minäpystynmihintahansa”-syndrooma kärsiä ison kolauksen. Siinä kohtaa oli pakko vähän psyykata itseään ja kaivaa sisua jostain uumenista. La kertoi mulle, että harvoin hän on vaeltanut kenenkään kanssa näin kamalalla kelillä ja harmi etten näe ympärillä olevia maisemia lainkaan. Ajattelin, että itsepähän tänne halusin ja ihan hyvää tekee lähteä välillä pois omalta mukavuusalueeltaan. Aina meitä nauratti Lan kanssa, kun jompikumpi meinasi kaatua tai liukastua, tai välillä ihan muutenkin, kun se veden määrä mitä tuli taivaalta ja mitä valui alas meidän polkuna käyttämäämme ojaa pitkin oli aivan mahdoton. Päästiin kuin päästiinkin koko se vuoren rinne ylös ilman mitään onnettomuutta tai tapaturmaa ja huokaistiin molemmat helpotuksesta, että saavuimme autotien ulottuville. Lounaan valmistimme tällä kertaa itse (nuudelit ja kananmunat) paikallisessa kodissa, jossa saimme lämmitellä nuotiolla ja kokkailla safkat. Tämän jälkeen hypättiin autokyytiin, joka vei meidät Sapaan, samalle hotellille mistä olimme vaelluksen aloittaneet. Siellä lämmin suihku ja kuivat vaatteet teki oikein kutaa, ja hotellin ravintolassa odotti illallinen takkatulen ääressä. Nautin illallisestani ilman huolen häivää käyden läpi ikimuistoista kolmen päivän vaellustani ja tyytyväisenä siitä että tein sen, kunnes paikalliset alkoivat kirkua ja kiljahdella ilosta tai hämmennyksestä tai varmaan molemmista. He alkoivat ripeästi kaivella puhelimiaan ja kameroitaan ja poukkoilla pihalle ovista ja ikkunoista. Käännyin katsomaan mistä on kyse ja kysehän oli siitä, että PIHALLA SATOI LUNTA. Ensimmäisen kerran 50 vuoteen Sapassa tuli taivaalta lunta. Minun oli tarkoitus jäädä Sapaan vielä yhdeksi yöksi ja miettiä aamulla mihin jatkan matkaani, mutta lunta nähdessäni päätin, että nyt äkkiä lipettiin täältä, koska enhän tullut Kaakkois-Aasiaan matkustelemaan nähdäkseni lunta. Singahdin ensimmäiseen juna-asemalle menevään autoon, jonka löysin ja mielessäni kiilsi vain Hanoin lämpö, joka tuntui siinä kohtaa tropiikilta. Ensimmäistä kertaa elämässäni talsin flipflopeissa lumen ja rännän sataessa taivaalta, ja haaveilin untuvatakista tai Thaimaan rannoista, oikeastaan molemmista yhtäaikaa. Huvittavaa oli katsella paikallisia koskettelemassa lunta, ottamassa satoja valokuvia ja ihmettelemässä, miten suomalaisille niin arkipäiväinen asia kuin lumi tuotti suunnatonta hämmästystä ja riemua. Sain yö-junaan lipun, jolla onnellisin junamatkani hetkeen saattoi alkaa, junamatka takaisin kohti lämpöä ja aurinkoa.

Hanoissa ei ollutkaan niin lämmin kuin toivoin ja sinne päästyäni päätin aloittaa matkanteon vielä samana päivänä kohti Laosin pääkaupunkia Vientianea. Tapasin muutamia jo tuttuja reppureissaajatovereita Hanoissa, joiden kanssa maanantaipäivä sujui mukavasti ravintolassa istuskellen, vaihtaen kuulumisia ja odottaen viideltä starttaavaa dösää. 24 tunnin bussimatka osoittautui kaameimmaksi kyyditykseksi ikinä, kun vuoristoisissa maisemissa bussin tipahtaminen 80 metriä syvään rotkoon piirtyi verkkokalvoille joka toinen sekunti ja vietnamilainen mieshenkilö kaipasi hieman liian agressiivisesti länsimaalaisen naisen kosketusta. Kyseinen kaveri pyrki iholle ihan pyytämättä, mutta aikani siinä heiteltyä kättä pois reideltä ja lauottua parikymmentä kieltosanaa englanniksi alkoi mennä viesti perille ja kaverille uni simmuun. Mä en tietenkään nukkunut silmäystäkään vaan kulutin aikani vahtien, että kyseisen herran raajat pysyy omalla puolella ja mun peitto visusti käärittynä mun ympärille. Laosin rajanylitys sujui mutkattomasti aamuauringon säteillessä hämyiseen bussiin, ja viisumi händyssä matka jatkui Laosin maankamaralla kohti Vientianea. Nautin upeista maisemista, luin kirjaa ja otin nokosia silloin tällöin, eikä kukaan ollut häiritsemässä, kun edellä mainitsemani kaverikin jäi ilmeisesti Laosin rajalla pois kyydistä. Iltapäivällä kolmen jälkeen saavuimme Vientianeen, aikataulusta yllättävästi edellä, ja reilun kahdenkymmenen tunnin bussiralli oli päätöksessä. Pieni pääkaupunki oli helppo nakki metsästää hostelli ja suihku tuntui enemmän kuin hyvältä idealta parin päivän melko heikkojen peseytymismahdollisuuksien jälkeen. Hostelliin asettumiseni jälkeen lähdin etsimään itselleni illallisravintolaa, koska olin päättänyt syödä hyvin kaikkien niiden pussinuudelien jälkeen. Löysin tunnelmallisen pienen belgialaisen ravintolan Mekong-joen rannalta, läheltä hostelliani, jossa ilmassa leijui jo alkavan illan kuhina ja puheensorina. Istuin ravintolassa syöden herkullisen vuohenjuustosalaatin ja tomaattikeiton, juoden pari lasia valkoviiniä, lukien Tolstoita ja seuraten ympärillä vaihtuvia pöytäseurueita ja belgialaiselle oluelle poikkeilevia asiakkaita. Nautin olostani kaikin siemauksin, välillä vaihtaen muutaman sanan viereisiin pöytiin, ja mietin kuinka ihanaa on nähdä Laura huomenna ja saada taas jakaa kaikki kokemukset jonkun kanssa. Illallisen jälkeen menin suoraan sänkyyn ja nukuin kuin tukki yhdentoista tunnin yöunet. Aamulla kolmen tunnin matka Vang Viengiin taittui hujauksessa, enkä meinannut enää pysyä paikallani odottaessani mun mussukan saapumista paikalle.”

Näin Marian Sapan trekki sujui.  Vang Viengissä vietimme neljä päivää, ja auringon säteet lämmittivät kumpaakin kylmän Hanoin jälkeen. Mä olin ehtinyt sulaa hieman Luang Prabangissa. Vang Vieng on kuuluisa tubeilusta, reppureissaajien suosimasta “vesiurheilusta”. Traktorinrenkaan sisäkumeja pystyy vuokraamaan lähes joka nurkalta ja hintaan kuuluu toimitus lähtöpisteelle, eli joen yläjuoksulle. Virran annetaan viedä ja matkanvarrella on kolme pysähdyspaikkaa, baareja joissa pelataan rantalentistä, heitellään frisbeetä, tutustutaan muihin reissareihin ja tietysti pidetään huolta nesteytyksestä. Baareista heitetään köysi joka pitää napata, jos missaat köyden, virta vie mennessään. Sadasta kanssatubeilijasta en nähnyt yhdenkään joka olisi lipunut vain ohi.  Vietettiin tubeillen torstaina 19.12 mun synttärit, ikimuistoinen päivä.

Vang Vieng oli muutama vuosi sitten paljon railakkaampi paikka. Monet varoittelevat huumeista ja liian monta turistiruumista on naarattu kyseisestä joesta. Edelleen moni pitää sitä nuorten huvipuistona jossa järkevimmätkin yksilöt sikailevat oikein olan takaa. Laosin viranomaiset ovat tehneet lopun Vang Viengin bileille monta kertaa, viimeisin teko oli polttaa alas 23:sta baarista kaksikymmentä, nyt siis pysähtymispaikkoja on vain kolme entisen reilun kahdenkymennen sijaan. Mielestäni tubeilu kokemus ei ollut ollenkaan niin railakas ja hullu mitä porukka kertoo, ja hyvä niin. Porukka käyttätyi meidän molempien mielestä hyvin ja piti hauskaa hyvän maun rajoissa.

Vang Viengistä päätetiin otta 20 kilometrin kajakki trekki nimeltä mainitsemattomaan kylään, josta matka jatkui Vientianen kautta Bangkokiin. Kuuden hengen ryhmäämme kuului kaksi espanjalaista miestä, kaksi paikallista opasta ja me . Ilman opasta kajakkiretki olisi mahdoton toteuttaa sillä joki virtaa paikoin kovin, niin kovin että toisen espanjalaisen, Juanin, vene keikahti nurin miehen laskeuduttua ensimmäistä putousta. Meitä naisia ei päästetty melomaan koskea yksin vaan ennalta oli määrätty että meidän molempien matkaan tulee opas, Marialla otti aikansa sulattaa moinen ( edellä mainittu minäpystynmihinvain-syndrooma, paikoitellen erittäin vakava ja vaati minulta suunnatonta erityishuomiota ja oikeita sanoja sekä ymmärrystä). Bangkokiin saavuimme maanantai iltana viettämään aivan erilaista joulua. Ja sehän oli ihan peestä. Ei oltu selvitelty tarpeeksi ajoissa yhtään mitään ja vasta jälkeenpäin selvisi että Bangkokissa on suomalaisille vaikka mitä joulu vietettä, mm. joulukirkko ja suomalaista jouluruokaa on saatavilla. Meidän kahden hengen perhe illallisti Libanonilaisessa jouluaterialla, siinä hummusta ja kanan maksaa nauttiessa oli joulufiilis kaukana. Jouluevankeliumin kuitenkin lukaisin ääneen meille kahdelle, se perinne on helppo toteuttaa, olipa sitten missä päin maailmaa tahansa.

Laura