Tupsukorvan tahdissa – “Sinä aamuna Oivi sai oman paikan”

Talviturkkinen Oivin serkku, pesärisut suussaan. Orava rakentaa elämänsä aikana useita useita pesiä, kuten poikaspesiä, talvipesiä ja kesäpesiä.

Silloin pihametsikkö kasvoi sammalpäällysteisine kivenlohkareineen, kerrostalojen ympäröimänä. Seison keskellä metsän hiljaisuutta ja lisään pähkinää automaattiin.

“Ootas kun Oivi tulee tähän metsään”, varoittelivat puuhiani seuraavat pihan pojat.

“Mitä nyt yhdestä Oivista” tuumasin ja katselin talojen ympäröimää metsikköä, joka oli pojille kuin oikea metsä.

Sinä yönä satoi ensilumi, joka paikkaan tuiskaavana valkoisena kuiskeena. Se yllätti, niin kuin oli aina yllättänyt, niin ihmiset kuin nykyluonnon armoilla sinnittelevät eläimet. Ja nuo menneen kesän poikaset, nuoret tiaiset, jotka katselivat suruissaan sen valkeaa hiljaisuutta, kuusivanhuksien alimmilta oksilta, mutta kotvasen hätäiltyään rauhoittuivat hieman ja pyrähtelivät ruokintalaitteelle, ja takaisin, ja etsiskelivät kiireisin siivin sopivan syömäoksan.

Käpälien jälkiä kaikkialla

Ja pian pihan aamuisessa hämärässä kaikui vaimea kopina, kun pikkulinnut nokkivat pähkinää lumiharsoisten pikkukuusien kätköissä.

Seuraavina päivinä niitä oli kierrellyt kaikkialla, Oivin käpälien jälkiä. Siellä se nyt istui, milloin ruokintalaitteen katolla, milloin ruokintapuun ylimmällä oksalla. Tai pihakannon päällä, ja vahti, ettei yksikään lajitoveri tai pihan pikkulintu pääsisi sen apajille.

Ja mitä kaikkea, olimme jo kokeilleet: erilaisia automaatteja, automaattien ja jättilautasten yhdistelmiä, rautalankaan kieputettuja talipalloja ja talipallotelineitä sekä leipäpalkalla pihassa raakkuvia variksia, vaan Oivin viekkaudelta, ällistyttävältä notkeudelta, teräviltä kynsiltä ja hampailta ja kuin koukkuna toimivalta hännältä ei ollut säästynyt yksikään viritys.

Niin isoa ja ahnetta oravaa en muista nähneeni koskaan aiemmin.

Siinä uusi automaatti nökötti

Niin ensilumi oli tullut ja mennyt, ja Oivi jäänyt valtaamallensa ruokintapaikalleen.

“Senkin ilkimys”, lopulta kihahdin, ja heilutin äkisti oksaa, jolla ahmatti istui, kun sen ahne suu jauhoi taukoamatta, ja ruokavuoroaan odottavat pikkulinnut odottivat ruokailuvuoroaan apeina ja nälkäisinä, kun rohkeimmat linnut tekivät viistoja hyökkäyksiä kohti säpsyvää oravaa.

Peräännyin häpeissäni ja katselin itku kurkussa vuoroaan odottavien lintujen hätää.

“Laitetaan tähän metsään toinen automaatti”, paikalle porhaltaneet pihan pojat lohduttivat.

“Ei käy, isännöitsijä kielsi, tulee kuulemma rottia”, mutisin apeana.

Eräänä aamuna ruokintapuulla häämötti jotakin ruskeaa, vaikka Oivia ei vielä näkynyt, ja kun hiivimme poikien kanssa yhä lähemmäksi, siinä se nökötti – uutuuttaan kiiltelevä ja omatekoinen automaatti: Miten hieno! Ja kuka kumma sen oli tuonut…

“Lopulta ahmatti kapusi puusta…”

Sitten Oivi oli tullut, pöyhkeänä ja ahnein ilmein, vilkaisi viekkaasti suuntaamme ja hypähti kiireisenä uuden kapineen kimppuun, yhdellä valtavalla loikalla. Mutta kiepahtikin oksalleen takaisin, huomattuaan ruokamaatin taas vaihtuneen.

Tsäk, tsäk, Oivi kivahti, mutta singahti uudelleen laitteen kimppuun. Tuijotimme turtana oravaa, joka huohotti ja kuolasi, kipusi ja kapusi ja luisui mätkähtäen maahan, yhä uudelleen.

TSÄK TSÄK, Oivi kiehahti, viuhutti hurjana häntäänsä, ja singahteli ylös alas ruokintapuun runkoa. Kunnes tupsukorva luovutti ja istahti lempioksalleen – ja säksätti jo niin, että näytti jääneen oksalleen kuin jumiin. Katselimme vakavina kiukkuaan nytkähtelevää oravaa, ja näimme mielissämme oravan, joka kyyhötti ypöyksin hangella jonka turkkia yhä kylmempi ja pureva tuuli kuritti.

Vilkaisin syrjäkarein poikia, pojat nyökkäsivät vakavina. Kaivelimme taskuja, kyykistyimme ja naksutimme kitalakea kielellä. Pihan pikkuoravat loikkivat iloisina paikalle ja hamusivat paljailta sormilta tarjotut pähkinät, kun pieneksi ja vaarattomaksi kutistunut Oivi empi. Yhä se hytkyi oksallaan ja kuulosti ihan siltä kuin sillä olisi ollut hikka.

Lopulta ahmatti kapusi puusta, pysähtyi ja nousi takatassujensa varaan, etutassut sievästi päällisin, tuli äkisti liki ja hamusi sille tarjotut pähkinät, kiitollisin ilmein.

Sinä aamuna Oivi sai oman paikan, ruokapiilon pikkuisen pihakuusen alle, eikä siksi mitään rottia tulisi, sillä reviirillä, jossa Oivi asusteli ja liikkui, ei jyrsijöille ruokaa riittäisi.      

Juttu ja kuva: Katri Mäkinen

Jätä kommentti