Perjantaina iltapäivällä Pihlajalinnan Karkun vastaanottokeskuksen pihamaalla on rauhallista. Kaksi arviolta alle kouluikäistä lasta viipottaa leikkikentällä ja kolmas mennä huristelee potkumopolla. Vanhempi mies istuu leikkialueen reunalla. Tavoitteenani on jututtaa muutamia keskuksen asukkaita, mutta se ei onnistu, sillä potentiaaliset haastateltavat ovat Tampereella.
”Lähtivät jo aamupäivällä junalla Karkun asemalta”, toteaa vastaanottokeskuksen johtaja Anne Lehtonen-Vinqvist.
Ukrainan passilla saa matkustaa julkisilla liikennevälineillä maksutta, ja Karkussa majoittuvat hoksasivat hyvin nopeasti miten kätevästi matka taittuu Tampereelle.
Se, että ukrainalaisia ei päiväaikaan juuri näy, kuvaa heitä Lehtonen-Vinqvistin mukaan hyvin. Ohjaajat Satu Järvinen ja Elli Mollerus allekirjoittavat näkemyksen.
”He ovat erittäin reippaita ja toimeliaita, aina tekemässä jotakin. Jos ilma on hyvä, on täällä keskuksella iltaisin huomattavasti enemmän elämää kuin näin päiväaikaan. Ulkona pelaillaan ja oleillaan, täällä on yhteisöllinen meno”, ohjaavat kertovat.
Borssikeittoa ja yhteistyötä
Perjantaina asukkaat ovat saaneet ensimmäisen vastaanottorahansa. Tätä ennen ruokaa ja muun muassa hygieniatarvikkeita on hankittu keskuksen piikkiin.
”Ostolistalla on ollut aika samoja juttuja kuin itsellänikin yleensä on. Heillä tosin kuluu enemmän smetanaa, kaalia, punajuurta ja sipulia”, Lehtonen-Vinqvist sanoo.
”Ja heti alkuunsa ilmeni tarvetta isommille kattiloille, borssikeittoa haluttiin tehdä kerralla kunnon satsi”, hän lisää.
Vastaanottokeskus organisoi siellä asuvan 50 ihmisen palvelut, mutta auttaa myös muualla Sastamalassa asuvia ukrainalaisia. Kaupungin vuokra-asunnoissa ja kotimajoituksessa on yhteensä 29 sotaa paennutta. Lehtonen-Vinqvistin mukaan tiivistä yhteistyötä tehdään niin kaupungin kuin vapaaehtoisten, esimerkiksi Sydämellä Sastamalasta -ryhmän, kanssa.
Oma sairaanhoitaja apuna
Karkun Lionsien tekemän polkupyörälahjoituksen lisäksi viimeisimpiä iloinaiheita vastaanottokeskuksessa on ollut oman sairaanhoitajan saaminen. Maarit Piittala on jutuntekohetkellä töissä neljättä päivää.
”Pienestäkin asiasta voi tulla suuri, jos sitä ei saa hoidettua ajoissa”, hän toteaa.
Tähän mennessä asukkaiden kanssa on käyty läpi perusasioita. Varmistettu, että heillä on reseptit kunnossa ja lääkkeitä. Akuuteissa vaivoissa on käyty päivystyksessä ja hammaslääkärissä.
”Heillä on oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään. Useimmiten tulkki on järjestynyt Sotesin toimesta, viimeksi neuvolaan”, Piittala kertoo.
Jokaiselle asukkaalle tehdään terveystarkastus, jossa kartoitetaan myös henkistä hyvinvointia.
”Ketään ei tentata. On tärkeää rakentaa luottamusta. Kun joku haluaa puhua, olemme täällä häntä varten”, Piittala korostaa.
Uusia kouluun menijöitä ja oppia aikuisillekin?
Maanantaiaamuna palaan Karkkuun. Toimistolla minua tervehtii ruskea labradorinnoutaja Valma. Koira kuuluu Mirka Ahoselle, joka on yksi keskuksen ohjaajista. Pihlajalinnan vanhuspalveluista nykyiseen tehtäväänsä siirtyneen Ahosen mukaan Valma on toivottu vieras, jolle on aina rapsutuksia tarjolla.
”Asun itsekin Karkussa ja olen useamman yhdistyksen toiminnassa mukana. Ukrainalaisten kotoutumisen kannalta on hyvä, kun on yhteistyöverkostoja olemassa”, Ahonen miettii.
Aamulla vastaanottokeskuksessa asuvia lapsia lähti ensimmäistä kertaa kouluun Vammalaan. Marttilan koulu sai viisi oppilasta lisää, Sylvää kolme.
”Yksi pieni poika kulki eilen koko päivän uusi reppu selässä, ja tänään aamulla bussipysäkille lähti innokasta porukkaa”, Ahonen kertoo.
Vastaanottokeskuksen asukkaille on alkamassa infotilaisuus, jossa käsitellään muun muassa työllistymis- ja koulutusasioita. Evankelisella opistolla alkaa piakkoin suomen kielen ja kulttuurin kurssi. Se kiinnostaa Kristinaa ja Lenaa, jotka ovat suostuvaisia kertomaan kuulumisiaan toimittajalle. Kristina osaa englantia ja vähän suomea. Hän toimii tilanteessa tulkkina.
Kiovasta Karkkuun ja ehkä takaisin
Molemmat naiset ovat tulleet Ukrainasta ensin Espooseen ja sieltä Karkkuun, kun keskus avattiin. Ennen Suomea heidän asuinpaikkansa oli pääkaupunki Kiova. Myös Lenan tytär ja lapsenlapsi ovat Karkussa.
”Olen tehnyt pitkiä kävelylenkkejä, täällä on niin kaunista ja rauhallista. Sieluni lepää täällä”, Lena sanoo.
Myös Kristina sanoo viihtyvänsä hyvin. Karkussa luonto on lähellä, ja sieltä on helppo lähteä Tampereelle.
”Tampereella olen rakastunut kirjastoon. Se on upea paikka, jossa voi tehdä monenlaisia asioita tai vain olla. Se on kuin iso olohuone.”
Kukaan ei tiedä, miten kauan sota Ukrainassa jatkuu. Kristina ja Lena elävät päivä kerrallaan, mutta tulevaisuutta on vaikea olla miettimättä.
”Toivon, että sota loppuisi pian ja voisin palata Kiovaan. Viihdyn täällä, mutta hyvän työpaikan saaminen voi olla vaikeaa. Yritän oppia lisää suomea”, Kristina sanoo.
Lena on asunut muuallakin Baltiassa. Hän kertoo, että lähtö Ukrainasta on kolmas kerta, kun hän on joutunut jättämään kotinsa.
”Sastamala muistuttaa minua lapsuudestani ja siksi täällä on hyvä olla. Haluaisin jäädä tänne ja auttaa muita ihmisiä”, Lena sanoo.
