Kun painolastia on liikaa, sitä ei enää jaksa kannatella.
Näin kävi kolmekymppiselle Jenni Haapisevalle. Sastamalasta kotoisin oleva Jenni kävi lukion Tampereella ja muutti sen jälkeen tarjoilijan opintojen perässä Jyväskylään. Opiskelun ohessa hän työskenteli eri ravintoloissa ja pienissä kaupoissa ympäri kaupunkia.
Valmistuttuaan Jenni pääsi ammattikorkeakouluun ja aloitti restonomin opinnot.
”Jatkoin samalla työskentelyä kahdessa eri paikassa. Arkisin olin päivät koulussa ja illat töissä ruokaravintolassa. Viikonloppuisin tarjoilin ensin a’la carte -ravintolassa, vaihdoin pukuhuoneessa vaatteet ja menin loppuillaksi ja yöksi yökerhoon.”
Sama tahti jatkui nelisen vuotta. Ahkera työnteko vaikutti parisuhteeseen ja Jenni erosi silloisen miesystävänsä kanssa. Edessä oli asunnon vaihto ja luopuminen toisesta työpaikasta, sillä Jennin omistuksessa ollut Romeo-koira ei olisi pärjännyt ympäripyöreitä päiviä yksin.
Jenni päätyi jättämään työnsä ruokaravintolassa, sillä hän piti enemmän baarityöstä ja sai sieltä paremman sopimuksen. Työn ohessa hän täydensi jälleen osaamistaan, tällä kertaa baarimestarin ammattitutkinnolla. Samaan aikaan yritys, jossa hän työskenteli, ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja teki lopulta konkurssin. Se oli kova paikka Jennille, jolle työkaverit olivat olleet kuin toinen perhe yli kuuden vuoden ajan.
Työpaikan menettämisen jälkeen Jenni muutti Tampereelle. Kuukauden etsinnän jälkeen löytyi uusi pesti, jossa hän aloitti toukokuussa 2019. Kesään ei mahtunut yhtään lomaa, ja loppuvuodesta hän huomasi seinän nousseen pystyyn.
”Jaksoin käydä töissä ja hoitaa Romeota, mutta kaikki muu oli työn ja tuskan takana. En jaksanut tehdä kotitöitä, käydä kaupassa tai pitää yhteyttä kavereihin”, Jenni muistelee.
Pahimmillaan mieli oli todella musta.
”Muistan ajatelleeni, että olisi parempi hypätä parvekkeelta alas. Silloin oravanpyörä ainakin pysähtyisi hetkeksi.”
“Aloin suorittaa toipumista”
Tämän vuoden tammikuussa Jennin äiti tuli kylään eikä ollut tunnistaa tytärtään. Iloisen ja positiivisen naisen tilalla oli itkevä ihmisraunio.
”Vuodatin äidille kaiken ahdistukseni ja väsymykseni. Onneksi hän tajusi heti, että tilanne on paha ja soitti lääkäriin. Sain ajan sairaanhoitajalle ja sieltä edelleen seuraavana päivänä lääkärille.”
Kun ahdistus lopulta pakotti Jennin pysähtymään, kärsi hän jo fyysisistä oireista. Leposyke huiteli pilvissä ja vatsa oli sekaisin. Töihin meno ahdisti niin, että hän vältteli iltaisin nukkumaanmenoa, jotta aamu valkenisi mahdollisimman pitkän ajan kuluttua. Väsymys pahensi aiempaa uupumusta entisestään.
”Arjesta selviytyminen alkoi olla todella haastavaa. Auton ratissa en aina muistanut, minne olin menossa ja iltaisin kirjoitin paperille, mitä töissä pitää seuraavana päivänä tehdä. Muuten en olisi muistanut kaikkea.”
Töissä Jenni pystyi pinnistelemään, eivätkä työkaverit huomanneet kuinka huonosti hän voi.
Lääkärissä Jennillä todettiin lopulta masennus, joka oli keskivaikean ja vaikean rajalla. Diagnoosin saaminen oli toisaalta helpotus, toisaalta se hävetti.
”Sain kuukauden sairauslomaa ja aloin suorittaa toipumista. Katselin videoita ja kuuntelin äänikirjoja, joiden toivoin edesauttavan paranemisprosessia. Olin päättänyt olla työkuntoinen kuukauden jälkeen.”
Mitä lähempänä sairausloman loppuminen häämötti, sitä pahemmaksi kävi ahdistus, sillä Jenni tajusi ettei ollutkaan toipunut.
”Onneksi lääkärini sai minut ymmärtämään, etten voi olettaa paranemisen tapahtuvan hetkessä, jos tähän tilanteeseen päätyminen on vaatinut useamman vuoden. Se toi lohtua, koska tunsin epäonnistuneeni jopa paranemisessa.”
Kevään Jenni vietti mummulassaan Sammaljoella maaseudun hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä nauttien. Samalla hän oli jälleen isojen kysymysten äärellä, sillä Jennin piti pohtia, minne hän halusi asettua. Ratkaisun tarjosi lopulta kauppareissulta palannut mummu.
”Mummu kertoi, että hänen ystävällään on talo myynnissä ja sanoi, että oli sopinut näytön seuraavaksi päiväksi”, Jenni naurahtaa.
Yli 100-vuotiaalla talovanhuksella on sijansa Haapisevan suvussa jo entuudestaan, sillä Jennin isä on asunut talossa pienenä lapsena Jennin isovanhempien kanssa.
”Rakastuin taloon ensi vierailulla. Kun rahoituskin järjestyi, minusta tuli vanhan talon omistaja. Vanhin osa on rakennettu jo 1800-luvulla ja sitä on jatkettu 1900-luvun alussa”, Jenni esittelee ylpeänä.
Perusteellisen siivouksen myötä vanhimpaan osaan, paksujen hirsiseinien ympäröimään pirttiin, on jo järjestynyt museonurkkaus. Se esittelee talosta löytynyttä vanhaa tavaraa kirjoista radioon ja työkaluista rukkiin.
Muuta taloa on remontoitu perheen tuella pitkin kesää, ja elokuun puolivälin tienoilla Jenni pääsi viettämään uudessa kodissaan ensimmäiset yöt. Olo on vieläkin epäuskoinen.
”En oikein vieläkään voi ymmärtää, että nyt minulla on oma koti maalla. Olen unelmoinut tällaisesta paikasta pikkutyttönä, mutta en osannut edes kuvitella haaveeni toteutuvan jo nyt. Iltaisin en malttaisi mennä nukkumaan, kun vaan tunnelmoin kaikkea ympärilläni.”
Kirjoittaminen tapa käsitellä masennusta
Vaikka muutto ja remontti ovat vaatineet aikaa ja olleet raskaitakin ponnistuksia, kertoo Jenni mielensä pysyneen positiivisena. Talon osto on selkiyttänyt elämäntilannetta ja vähentänyt stressiä. Ison harppauksen parempaan on tuonut myös hyvän terapeutin löytäminen. Hänen kanssaan Jenni käy juttelemassa kerran viikossa.
”Vielä hetki sitten kaikki oli niin sekaisin, etten edes tiennyt mitä elämälläni tekisin. Nyt on jokin kiintopiste ja varmuus elämässä”, hän pohtii.
Jenni tiedostaa, että vaikka olo hetkittäin tuntuukin todella hyvältä, on toipuminen yhä kesken.
Hän on yhä sairauslomalla, joka jatkuu tällä tietoa syyskuun puoliväliin saakka. Kuluvan viikon perjantaina Jenni on menossa ammatinvalinnanohjaajan juttusille, sillä mielessä siintävät uudet opinnot ja alan vaihto.
”Media-ala kiinnostaisi”, hän paljastaa.
Kirjoittaminen on ollut naiselle yksi tapa käsitellä masennustaan. Hän perusti talvella blogin, jotta voisi tarjota vertaistukea samanlaisessa tilanteessa oleville. Samasta syystä hän halusi kertoa tarinansa myös lehdessä.
”Jokainen voi masentua, mutta jokainen voi myös selvitä. Tärkeintä on hakea apua ja kertoa tilanteestaan rohkeasti. Uupumisessa ei ole mitään hävettävää”, hän korostaa.
Jennin blogin löydät täältä.
