Koulusoppaan minäkin haluan sotkeutua, eläkeläisen viisaudella ja kokemuksella elämän varrelta.

80-luvun alussa perheemme muutti uudelle, ihan tuntemattomalle paikkakunnalle. Poika meni jo lukioon, mutta tytöt pääsivät alueen pieneen kouluun. Muutimme kesäkuun alussa. Tytöt saivat heti kavereita, mutta poika vasta koulun alettua syyskuussa.

Lähdin viemään tyttöjä kävellen uuteen kouluun, matkaa oli noin kilometri. Vanhempi meni jo oman luokkansa jonoon uuden kaverinsa kanssa. Minä pidin pienemmän kädestä kiinni, jolloin rehtori tuli ja otti tyttöä kädestä ja sanoi: “Minä otan tästä eteenpäin.”

Jäin hölmistyneenä katsomaan heidän jälkeensä. Äiti sai lähteä kotiin.

Rehtori olikin nuorimman luokanopettaja, entinen voimistelija. Tytöt olivat innokkaita opiskelijoita ja uusia kykyjä ilmaantui hyvien opettajien ansiosta. Kykyjä, joista ei ollut tietoakaan entisen paikkakunnan mammuttikoulussa. Tuli voimistelijoita, näyttelijöitä ja laulajia muun muassa. Numerot nousivat kohisten. Olimme ihan ymmällämme, tytöt olivat hyviä jopa matikassa.

Tahdon tällä sanoa, että mammuttikoulun ja pienen kivan lähikoulun ero oli valtava. Vielä aikuisinakin tytöt kävivät tervehtimässä opettajiaan paikkakunnalla.

Oli harmi, ettei poika päässyt kokemaan pienen lähikoulun ilmapiiriä. Pojan eräs opettaja mammuttikoulusta soitti kerran, ja kuuntelin haukuntatulvaa aikani. Sitten kysyin, kenenkäs kanssa luulette puhuvanne? Silloin opettaja terästäytyi ja selvisi, että oli soittanut väärään paikkaan. Ei pyytänyt anteeksi. Myös tyttöjen urheiluopettajaa piti oikaista.

Oltiin niin onnellisia, että päästiin eroon mammuttikoulusta. Samaa toivon maisemakyliin muuttaville perheille. Ties mitä uusia kykyjä lapsista löytyy.

Mami