Jukka-Pekka Palviainen hörppää kahvia kantapaikkansa Pyymäen ikkunapöydässä. Uuden romaanin ja lähestyvän 50-vuotispäivän kunniaksi voisi kumota oluetkin, mutta näin alkuiltapäivästä lienee parempi nauttia kahvilan antimista.

”Sitä paitsi lupasin Marjalle, että tulen ruokakaupan kautta kotiin”, kirjailija toteaa.

Palviaisen seitsemäs aikuisille suunnattu romaani Minä, eno ja Matti (Karisto) on kertomus miehistä ja naisista, elämänkolhimista mutta eteenpäin porskuttavista. Osa henkilöhahmoista on tuttuja kirjailijan esikoisromaanista Reino, joka ilmestyi 14 vuotta sitten.

”Tarina syntyi kuin itsestään. Reino on varttunut nuorukaisesta aikamieheksi. Hänellä oli paljon sanottavaa ja koettavaa, löysin hänen äänensä helposti.”

Miehen mittainen lapsi

Teoksen päähenkilö on ison miehen mittainen lapsi: hieman naiivi ja rasittavan rehellinen mutta samalla viaton ja aito. Kun Reinon äiti kuolee, hänen kaverikseen muuttaa avioeroa pähkäilevä serkku Matti. Enolta saadut vanhat kirjeet johdattavat kolmikon edesmenneen äidin jalanjäljille.

Laivalla Reino menee ennemmin pallomereen kuin Tuulan hyttiin. Naisseikkailut jäävät lopulta enon kontolle. Oman mieheytensä kanssa kipuileva eno nappaa sinisen pillerin ja hoitaa homman kotiin. Matti kaipaa vaimoaan ja lastaan, pohtii olisiko voinut vielä antaa itsestään enemmän. Eno ei osaa puhua tunteistaan ja lyö kaiken helposti leikiksi tai täräyttää oikean suoran.

Miehet ja naiset, sukupuolistereotypiat. Palviaisen mukaan mahdollisuudet aitoon sukupuolten väliseen kommunikaatioon ovat kohentuneet vuosien saatossa, kirjassakin kyse on enemmän henkilökemioista kuin kulttuurisesta painolastista.

”Haluan ajatella, että suomalainen yhteiskunta on jo sen verran suvaitseva, ettei kenenkään tarvitse asettua mihinkään muottiin. Kotona minä olen drama queen, Marja on meistä se suorapuheisempi ja käytännönläheisempi.”

Marja, Inka ja Roosa

Kirjassa tie vie Raumalta Uppsalaan, Kristiinankaupunkiin ja Sastamalaan. Matkalla ohitetaan ”Huittisten Nevada”.

Tuttuja paikkoja myös kirjailija Palviaisen elämäntarinassa. Oikeastaan on kaksi tapahtumapaikkaa, joihin kaikki olennainen sijoittuu: Rauma ja Sastamala.

Rauman Paroalhossa sijaitsee lapsuuden koti, jossa kirjailijan vanhemmat asuvat edelleen. Jalkapallotähteydestä haaveilevasta, luokkatovereitaan höpötyksillään häiritsevästä pojasta tuli lastentarhanopettaja.

”Äitini oli perhepäivähoitaja, totuin siihen, että meillä oli aina pieniä lapsia. Joku sukulainen totesi, että minussa voisi olla ainesta kasvatusalalle. OKL:ssä tapasin Marjan, jonka kanssa muutin kimppaan puolen vuoden seurustelun jälkeen.”

Marjaa on kiittäminen siitä, että kirjakaupunki Sastamala sai Palviaisesta yhden palkitun kirjailijan lisää. Pariskunta vaihtoi maisemaa, kun Marja sai vakituisen luokanopettajan pestin Varilan koulusta. 1990-luvun mittaan Palviaisesta tuli isä ja runoilija Risto Ahdin oppilas. Kirjoittaminen imi puoleensa enemmän kuin työ päiväkodissa. Myöhemmin lähipiirin kannustus rohkaisi heittäytymään kokopäiväiseksi kirjailijaksi.

”Kirjoittamiseni suhteen Marjalla sekä tyttärillämme Inkalla ja Roosalla on merkittävä rooli. Ilman heitä kirjani olisivat erilaisia tai kenties jääneet jopa julkaisematta. Ilman heitä en tietäisi isyydestä mitään eikä minulla olisi hajuakaan millaista on olla tyttö ja nuori nainen.”

Nuoruudenkaipuu sammuu kirjoittaessa

Palviainen toteaa, että ennen Marjaa hänen pisin seurustelusuhteensa kesti kaksi viikkoa, ja niistä toisen tyttö oli Tallinnassa.

”Jos elämästäni tekisi elokuvan, se olisi komedia. Pääosaa esittäisi Kari Hietalahti, meissä on kuulemma samaa näköä.”

Populaarikulttuurilla on roolinsa niin Palviaisen kirjoissa kuin omassa elämässäkin. Millainen olisi omaelämäkerrallisen elokuvan taustamusiikki?

”Lapsena työväenlaulun toveri Viljanen järkytti, pelkäsin myös Karjalan Heilin lemmenköysiä. Nuorena kuuntelin aina rockia. Sastamalan soundtrackina soi blues. Sen diggailu tapahtuu live-tilanteessa Walter’s Pubissa. Lavian Huuhkajavuori blues on minulle kesän kohokohtia.”

Kun Palviaisen isä täytti 50, oli tapana antaa syntymäpäiväsankarille lahjaksi kävelykeppi. Minkälaisin miettein kirjailija ottaa tulevana lauantaina pyöreät vuodet vastaan?

”En ole eroamassa enkä aio hankkia moottoripyörää. Marjan mukaan olen potenut ikäkriisiä jo kauan aikaa, sillä minulla on taipumus nostalgisoida kaikkea. Onneksi saan kirjoittaessani sukeltaa eri-ikäisten ihmisten nahkoihin.”