Tuo Pyhän Olavin kirkkojen pyhiinvaellusreitti saattaa äkkipäätään tuntua melko kaukaiselta hankkeelta. Niinhän ne aina. Mutta tottahan siitä tulee, kun ihmiset oikeasti tarttuvat asiaan ja tekevät sen eteen työtä. Tuskinpa esimerkiksi Sastamalaan odotetaan tuhansia taivaltajia kesäisin, tehdään mitä vain. Mutta pienempikin määrä riittää alkuun, sillä niistä pienistä puroista…

Aivan uusi keksintö Pyhän Olavin pyhiinvaellusreitti ei ole. Jo kuusikymmenluvun alkutaipaleella Asemanmäen, Nälkälänmäen ja Lousajan koltiaiset löysivät oivan vaellusreitin Pyhälle Olaville. Mukava uimarantapoukama veti polskuttelijoita ja rantakalliot lahnojen onkijoita. Niissä touhuissa hupenivat koulujen kesälomat, jotka vielä silloin olivat sen kolme kuukautta.

Silloisen vaellusreitin jännittävin kokemus oli tietenkin suljettuun kirkkoon tutustuminen. Joskus niihin aikoihin kirkolla tehtiin ilmeisesti kaivauksia keskiajan aarteiden löytämiseksi. Ainakin joinain, tai jonakin kesänä kaivaukset olivat luoneet kivijalan tuntumaan kolon, jota pitkin poikaset mahtuivat ryömimään kivikirkon uumeniin.

Sisällä oli tietenkin pimeää, joten urheimmilla oli mukanaan taskulamput. Lankkulattia, kirkonpenkit, alttari, sakasti ja muut kolkat tulivat tutuiksi. Olipa siellä lankkulattiaakin joltakin osin avattu aarteiden toivossa. Lattian alla oli oli ainakin ihmisten luita ja jokin pääkallo. Ne hieman puistattivat, mutta pelkoahan ei sopinut näyttää.

Vaellusreitin toinen tutustumiskohde oli kalliolla jököttävä venevaja. Siellä oli jopa kirkkovene. Vajaan pääsi huomattavasti helpommin, kuin kirkkoon.

Noiden aikojen vaeltajista varmasti suurin osa on palannut myöhemmin Pyhälle Olaville perheineen, sukulaisineen ja tuttavineen.

Siis ne pienet virrat…