Me, melkein kadonneen Vammalan Aluesairaalan poliklinikoilla jo viime vuosituhannella toimineet antiikkiset kokoonnuimme 12.8. Vammalassa Vehmaan tilalla. Mukana olivat myös poliklinikkaan läheisesti liittyneen Ilmoittautumisen/potilastoimiston entiset tytöt, ja kahviporukkaamme kuulunut sosiaalihoitaja. Osallistujia oli 22. Ihan kaikki eivät paikalle päässeet.
Aikoinaan laajan alueen väki sai avun sairaalan kolmelta erikoisalojen vuodeosastoilta ja poliklinikoilta sekä 24/7-toimineelta ensiavulta. Toiminnan tukena olivat tärkeät yksiköt: leikkausosasto, fysioterapia, sosiaalihoitaja, välinehuolto, röntgen, laboratorio, apteekki, keittiö, liinavaatevarasto, keskusvarasto ja tekninen osasto. Hallinto ja talouspuoli työntekijöineen oli tärkeä osa toiminnan mahdollistamiseksi. Työterveyshuolto tuli myöhemmin henkilöstön käyttöön ja tueksi.
Aluesairaalan toiminta alkoi 1.9.1969. Silloin sairaalan päälliköinä olivat johtava lääkäri Pekka Karhi, ylihoitaja Marja-Leena Punkka, sittemmin Hyvärinen, ja talouspäällikkö Reijo Ylänen. Vanhan Vammalan seudun sairaalan puolelle jäi toimimaan vain aluesairaalan kroonikko-osasto osastonlääkäri Marja-Liisa Hongon johdolla, kaiken muun toiminnan alkaessa uusissa tiloissa.
Muodiltaan tuo aika oli pitkien lakeerisaappaiden ja minihameiden aikaa. 1.9.1969 aamukahdeksalta odotteli joukko uusia työntekijöitä sairaalan aulassa ylihoitajaa opastamaan heitä alkuun ja löytämään työvaatteet, pukuhuoneet ja oman työpisteen. Olin tuossa joukossa yksi minihameisista. Siitä jatkui samana kesänä Vammalaan muuttaneen hoitajan työputki aina nykyiselle vuosituhannelle, kuten aika monen muunkin kuvassa olevan kohdalla tapahtui. Minimuoti siirtyi myös työasuihin hoitajien hameen helman noustessa entisestä ”35 cm maasta”-pituudesta jopa aika rohkeaksi. Päähine eli hilkka oli sekä hoitajilla, että sairaala-apulaisilla vielä vuosia. Valkoiset työkengät ja saman väriset sukkahousut olivat osa hoitajien työasua. Housuasut tulivat kuvaan vasta myöhemmin.
Kirurgina Pekka Karhi johti koko sairaalan toimintaa, vastaten siten myös kirurgisesta toiminnasta. Lisäksi hän toimi ns. yhteispoliklinikkamme vastuulääkärinä. Sisätautien alaa johti erikoislääkäri Jukka Sävelä. Naistentautien- ja synnytysten toiminta oli gynekologi Simo Laurilan vastuulla. Aika vähän oli muita lääkäreitä. Ensiavun potilaat joutuivat usein odottamaan pidempiä aikoja lääkärin saapumista, koska leikkauksista, tai osastotyöstä ei niin vain lähdetty ensiavun potilaita tutkimaan. Lääkärin etsimisessä olivat kyllä apuna talon hälytystaulut, mitkä auttoivat yhteydensaannissa puhelimitse. Ensiapu sai oman lääkärin vasta myöhemmin, mikä vaikutti merkittävästi potiladen odotusajan lyhenemiseen ja helpotti myös työtämme.
Alkuvuosina sairaalassa oli vielä vallalla teitittelykulttuuri. Kului muutamia vuosia, kunnes johtava lääkäri Karhi sairaalan pikkujoulussa ehdotti, että sinuttelemme koko talossa toinen toisiamme. Näin pienellä toimenpiteellä osa hierarkiaa murtui, kun hoitajat ja lääkärit alkoivat sinutella toisiaan! Karhi huolehti monin tavoin sairaalan viihtyisyydestä ja henkilöstön jaksamisesta. Hän huomioi mm. poliklinikan aulan kukkivat kukat. Hän oli myös alusta asti mukana sairaalan kesäpaikan hankkimisessa, ja myöhemmin myös sairaalan lasten päiväkodin perustamisessa ja näiden molempien paikkojen etsimisessä. Niin saimme henkilökunnan virkistyspaikaksi Vasankolon Rautaveden rannasta, ja Hoppulan päiväkoti pääsi aloittamaan keskikaupungilla eläinlääkäri Aarnon vanhassa kotitalossa.
Paikkojen nimiesityksiä pyydettiin henkilöstöltä ja valinnat tehtiin sen mukaan. Molemmissa paikoissa pidettiin ahkerasti siivoustalkoita ja tekninen osasto huolehti remonttitöistä kummassakin paikassa. Muistan, kun olin pikkupoikani kanssa siivoamassa Aarnon talon alakertaa, ja tuli tarve saada hommaan avuksi kumisaappaat. Kirjoitin pojalleni kirjelapun vietäväksi isälle kotiin. Koti oli lähellä. Hetken kuluttua poikani palasi muovikassi mukanaan. Kassista löytyi kumisaappaiden lisäksi yöpaita vihjeenä siitä, että kotoa on oltu liiaksi poissa.
Hypätään sairaalan alkuajoista suoraan nykyaikaan. Vehmaan tilalla muistelimme aikojamme polilla ja puhuimmehan toki siitäkin, mitä meille nyt kuuluu. Pidimme hiljaisen hetken kaikille poismenneille työkavereille, ja myös koko aluesairaalalle. Tuntuu kovin ikävältä, kun ennen niin hyvin toiminut sairaala on jo lähes kokonaan kadonnut. Enää eivät alueen asukkaat saa erikoissairaanhoitoa omalta paikkakunnalta juurikaan muuten kuin yksityisvastaanotoilla. Illan ja yön ajan apukaan ei enää ole lähellä.
Sairaalan toiminta täydessä mitassaan kesti vajaan puoli vuosisataa. Se oli ainakin vielä vuonna 2012 maan taloudellisimmin toiminut erikoissairaanhoidon yksikkö yhdessä Valkeakosken entisen aluesairaalan kanssa. Herää kysymys, miksi tällaisen yksikön toimintoja lopetettiin siirtämällä niitä keskussairaalaan.
Katsomme nyt kaihoten niitä rakennuksia, missä ennen toimimme kuka missäkin työssä. Joukossamme oli aika monen ammatin edustajia. Koko sairaalan kaikkien henkilöiden toiminnan tarkoituksena oli kuitenkin tehdä osuutensa joko suoraan potilaan hoitamiseksi ja auttamiseksi, tai mahdollistaa se, unohtamatta potilaan läheisiä. Siinä koemme yksikkömme onnistuneen. Potilastyytyväisyysmittaukset osoittivat samaa.
Me vanhat aluesairaalan työntekijät olimme viettäneet viihtyisän yhdessäolon tuokion, muistelleet menneitä ja kertoneet kuulumisemme. Siinä ohessa olimme nauttineet hyvän aterian ja kahvit maukkaan Brita-kakun kanssa. Haikein, mutta kiitollisin mielin lauloimme vielä lähtiäisiksi Suvivirren Vehmaan tilan väentuvan portailla kesäpäivän kallistuessa kohti iltaa.
