Vanhan kirjallisuuden päivien avajaiset keräsivät perjantaina tuttuun tapaan runsaslukuisen yleisön kuulemaan ajankohtaisia, pohdiskelevia puheenvuoroja eri alojen vaikuttajilta.

Kirjapäivien taustayhdistyksen puheenjohtaja, ex-uutisankkuri, kirjailija Matti Rönkä totesi sarkastisesti, ettei hän halua valittaa. Vaikka moni asia huolettaa, hän ei halua puhua tekoälystä, kirjailijoiden niukentuneesta toimeentulosta, äänikirjapalvelujen onnettomista korvauksista, valtiontaloudesta ja kulttuurileikkauksista, maailman levottomuuksista, sodasta ja kurjuudesta eikä hän halua maalata suvaitsemattomuuden pirua seinälle.

Valituksen sijaan Rönkä halusi ylistää leikkiä, iloa ja kauneutta. Kaikkea “muka turhaa”.

“Miettikää Astuvansalmen esihistoriallisia kalliomaalauksia. Heillä oli varmasti nälkä ja vilu, mutta silti joku suttasi hirvenkuvia. Ihminen on aina halunnut tehdä jotain muka turhaa. Kertoa tarpeettomia tarinoita, laulaa, lyödä kalikoita yhteen. Tai juosta pallon perässä – miettikää lentopalloa, se vasta turhanaikaista jonkun tylsimyksen ja ilonkieltäjän mielestä onkin”, Rönkä tuumaili.

Hän totesi, että ilman iloa pärjäisi, mutta ei eläisi. “Kun teemme kaikkea muka turhaa, olemme lähellä onnellisuutta. Se tekee meistä ihmisiä.”

“Pohdin tätä kaikkea viime talvena paljon. Huolehdin saammeko valtion tukea, säätiön tukea, kaupungin tukea. Kiitos kaupungille suorasta tuesta ja toiminnanjohtajan ja tuottajan puolikkaasta työnpanoksesta. Ilman Päivi Mäki-Kerttulan ja Tytti Meriluoto-Ylimyksen kokemusta ja osaamista tämä tapahtuma ei syntyisi.”

Rönkä tiedotti kaikille, että Kirjapäivät on tiukan kulukurin tapahtuma. Esimerkiksi ohjelmavaliokunta tekee työnsä palkkiotta.

“Uhkapilviä oli taivaalla. Niitä mielestä hätistellessä, minulle kirkastui entistä häikäisevämmin tämän tapahtuman kahtalainen merkitys. Kirjapäivät on tälle seudulle mieltä kohottava kulttuurinen mahdollisuus. Toinen tärkeä puoli on kirja ja kirjallisuus itsessään, tarinat ja niiden kertojat.”

Liekö niin, että puheessa kuuluivat myös terveiset päättäjien suuntaan?

“Kirjallisuus kiinnittää meidät aikaan”

Avajaisten pääpuhuja kansanedustaja, sosiologi, tietokirjailija Anna Kontula pohti kirjallisuuden ja ekokatastrofin kaksisuuntaista yhteyttä.

“Jälkeläisemme tulevat elämään ekologisesti vihamielisemmällä planeetalla kuin me. Edelleen on silti merkitystä sillä, miten päätämme toimia ja suhtaudumme ilmastonmuutokseen. Jotkut asiat myös säilyvät. Kuten se, että ihminen voi työskennellä tavoitteellisesti vain sellaisia tulevaisuuksia kohti, jotka hän kykenee kuvittelemaan.”

Kontula muistutti mielikuvituksen piirtävän toimijuutemme rajat. Ja siksi kirjallisuus on niin tärkeää murrosaikoina, kun tulevaisuus on mietittävä uusiksi.
Kirjallisuus tarjoaa turvallisen koekentän testata ideoita ja maailmankatsomuksia.

Mikään ei kuitenkaan synny tyhjästä, vaan kaikki uusi kootaan jatkumoksi sellaisen kielen, kulttuurin ja kokemuksen varaan, joka on jo totta. Kirjallisuus kytkee tulevaisuutemme myös nykyhetkeen ja pitkään kulttuuriperintöömme. Instituutiona se kantaa kaikkia kolmea aikamuotoa.

Kontula kertoi mökkiläisen rinnakkaiselostaan pääskyjen kanssa. Pääskyt asuivat rinnan ihmisten kanssa jo kivikaudella, ja kirjallisia viittauksia niihin löytyy lukuisia, Aristoteleesta lähtien.

“Ihmiset ovat tunteneet pääskyn tuhat vuotta, kunnes yhtenä päivänä niitä ei enää tunneta. Silloin häviää myös kirjallisten viittausten ymmärtäminen.”

Ympäristön nopea muuttuminen vieraannuttaa meitä kulttuuriperinnöstämme, Kontula sanoi. “Miten esimerkiksi lumen ja jään kulttuurinen merkitys aikanaan avautuu sukupolville, joiden elämässä ne ovat harvinaisia poikkeuksia?”

Kontulan mukaan elämme vielä parhaillaan kirjallisessa paratiisissa, sillä koskaan ennen niin monen ihmisen ulottuvilla ei ole ollut niin paljon kirjallisuutta. Samalla kirjallisuus on kuitenkin karkaamassa toista kautta, arkikokemuksemme muuttuessa.

“Kalevalan maailma syntyi, kun sotka laski munansa Ilmattaren polvelle. Nyt Suomen kaikki sotkalinnut ovat uhanalaisia. Menetämme todellisuuden, jolla on suora yhteys mielenmaisemaamme. Sotkasta voi tulla yhtä myyttinen hahmo kuin Ilmattaresta.”

Lajikato ja ympäristön muuttuminen hävittävät niitä kulttuurisia ankkureita, joiden varassa uutta rakennetaan.

Toisaalta. “Ehkä uusi maailma tuottaa kirjallisuutta, jota emme osaa nyt edes kuvitella”, Kontula totesi.