Vaaleat hiukset, suuret siniset silmät. Leveä hymy. Näen meidät tokaluokkalaisina pikkutyttöinä ottamassa pakastimesta mustikoita. Kummallakin on iso muki, johon lusikoimme mustikat, kaadamme maitoa sekaan ja lapamme suruttomasti sokeria päälle. Hotkimme puolijäätyneet marjat hyvällä ruokahalulla. Asut suuressa talossa, jossa on vanhanaikainen tunnelma ja jonka huoneissa on mukava juosta. On iso piha ja paljon kissoja.
Olen ajatellut sinua paljon. Meillä oli yhteiset juttumme koulussa, kerroimme toisillemme ihastukset, puhuimme opettajista ja kokeista. Kopioimme unohtuneita läksyjä toistemme vihkoista. Nauroimme samoille asioille. Yläasteella pukeuduimme mustiin strech-farkkuihin, ne olivat muotia siihen aikaan, ja saimme rinnakkaisluokan pojilta yhteisen lempinimen ”Stretsimahti”.
Meillä oli kummallakin omat vaikeutemme – mistä emme silloin vielä puhuneet, emmekä tienneet. Kuljimme pitkän yhteisen taipaleen, monta koululuokkaa. Loistimme ryhmätöissä, kun piti tehdä jotakin taiteellista, yhdistimme luovuutemme.
Peruskoulu loppui. Näimme harvemmin. Kirjoittelimme pitkiä kirjeitä ja kerroit elämäsi asioista.
Aloit opiskella parturi-kampaajaksi ja istuin ennakkoluulottomasti koekaniinina kun väkersit ensimmäisiä permanenttirullia tai värejä päähäni.
Myöhemmin jatko-opiskelit taitavaksi maskeeraajaksi ja olin monesti mallina. Turun kaduilla kuljin aamuhämärissä papiljotit päässä, kun kampausta piti valmistalla jo alustavasti ennen kouluun menoa. Ja hauskaa oli. Yhteys ei koskaan kokonaan katkennut. Välillä olemme soittaneet, kirjoittaneet sähköpostia, lähettäneet tekstiviestejä. Muistaneet postikortilla. Olen usein miettinyt, että pitäisi nähdä useammin.
Olit mielessä monena päivänä, ja sitten sain sinulta yllättävän suruviestin. Sinun miehesi oli kuollut, pudonnut jäihin. Hukkunut. Teillä oli yhteisiä unelmia ja haaveita… Seuraavana kesänä piti juhlia teidän häitänne. Kutsukortit olivat valmiina. Kaikki suunnitelmat muuttuivat yhtäkkiä. Siinä loppuvat sanat ystävältä, joka tahtoisi lohduttaa. Häät vaihtuivat hautajaisiin.
Elämä ei tunnu reilulta. Yritän tulla surusi sisään, löytää sinne tien. En tiedä osaanko, haparoin. Siinä pimeydessä, minkä keskellä olet, yritän nähdä, mistä löydän oven. Oven, jossa lukee Toivo. Sen oven haluaisin sinulle näyttää, raottaa sitä, että näkisit valon – edes kapean viirun siitä.
Korttihyllyn edessä valitsen enkeliadressin ja sisällä käy omituinen viima. Miten vähän voinkaan tällä lohduttaa, miten vähän oikeasti ottaa osaa sinun suruusi. Haluaisin ottaa edes yhden pienen mustan palan pois. Tunnen itseni niin pieneksi ja tiedän surusi niin suureksi.
Toivon, että sinulla ja minulla olisi vielä yhteisiä mustikkahetkiä. Että näkisin, miten hymyilet, kun otat vielä yhden lusikallisen lisää sokeria. Että sinä tulisit ehjäksi, niin ehjäksi kuin tällaisen jälkeen voi tulla.
Kuule, Jumala, ja lohduta!
Kirjoitin tämän ystävälleni Sannalle vuonna 2008. Sannan haastattelu julkaistiin Alueviestin verkkolehdessä 31.10.2026 klo 16.
