”Sinä aamuna suukotin Mattia otsalle, sanoin heipat ja lähdin normaalisti töihin. Matti jäi nukkumaan, sillä hänellä oli talviloma”, muistelee Sanna Suutari, 50. Parturi-kampaajana työskentelevän Sannan päivä sujui normaaleissa merkeissä asiakkaiden hiuksia laitellessa ja heidän kanssaan jutellen.
Viimeisen asiakkaan aikana ilta alkoi jo pimentyä. Kun asiakas oli lähtenyt, huomasi Sanna liikkeensä ovella kaksi poliisia.
”Lävitseni hulvahtivat kylmät väreet. Jollakin merkillisellä tavalla aavistin, että asia ei koske minua, vaan Mattia”, kertaa Sanna erikoisen illan tunnelmia.
”Mieleeni tuli ajatus, että nytkö on tapahtunut se, mitä olin pelännyt jo pitkään… Että Matti on pudonnut jäihin. Matin retkiluisteluharrastus järven jäällä oli minulle jokatalvinen huolenaihe.”
Poliisit pyysivät Sannaa istumaan alas, ja vahvistivat pahat aavistukset todeksi.
”He kertoivat, että Matti oli löydetty hukkuneena. Menin shokkiin ja muutuin ylirauhalliseksi. Tuntui siltä kuin kaikki olisi tapahtunut hidastettuna.”
Sanna ei pystynyt kunnolla sisäistämään, mitä oli tapahtunut.
”Äiti asui parin kilometrin päässä liikkeestäni ja ajattelin yöpyä siellä. Poliisit ajoivat perässäni ja varmistivat, että pääsen turvallisesti perille. Se koko tilanne tuntui ihan epätodelliselta.”
Poliisit tiedustelivat, haluaako Sanna kertoa surulliset uutiset itse, vai tulevatko he kertomaan ne.
”Halusin kertoa itse.”
Sannan äiti Pirkko oli katselemassa yläkerrassa televisiota ja hänen puolisonsa Hanski lepäili sohvalla.
”Ilmoitin heille ihan kuin jonkun tavallisen ja arkisen asian, että kuulin juuri poliiseilta, että Matti on hukkunut, kuollut. Sen jälkeen aloin touhuta, että pitäisiköhän minun lähteä hakemaan lemmikkihamsterini kotoa. Tällaisista vähän kummallisistakin käytännön asioista aloin siinä tilanteessa huolehtia”, Sanna muistelee.
Matin auto oli jäänyt järvenrantaan – sinne, mistä hän lähti viimeiselle luisteluretkelleen. Senkin hakeminen tuntui tärkeältä.
”Siinä sitten soiteltiin vara-avaimista ja muista, että se auto saataisiin sieltä kotipihaan”, Sanna toteaa.
Oli tapahtunut jotakin sellaista, että sitä ei kyennyt siinä hetkessä vielä käsittämään, eikä käsittelemään. Yrittäjänä Sanna pohti myös, miten saisi järjesteltyä työkuviot tulevina päivinä.
”Ajanvarauskalenterini oli täynnä, joten olin hyvin kiitollinen siitä, että siihen aikaan minulla aloitti myös vuokratuolilainen. Hän soitteli seuraavan viikon asiakkaille ja otti hoitaakseen osan heistä. Äitini soitti ja perui seuraavan päivän asiakkaat. Se helpotti tilannetta.”
Matti oli lähtenyt luistelemaan Pyhäjärven jäälle tutusta venerannasta Vesilahden Narvassa. Rannalla olleet ala-asteikäiset pojat olivat huomanneet, että hän oli kadonnut näkyvistä parisataa metriä luisteltuaan.
He arvelivat miehen pudonneen jäihin, kun häntä ei näkynyt yhtäkkiä enää missään. Pojat riensivät kotiinsa kertomaan asiasta vanhemmilleen, ja he soittivat hätäkeskukseen välittömästi. Pelastusyksiköitä saapui Vesilahdesta, Lempäälästä, Nokialta ja Tampereelta. Moottorikäyttöisellä ilmatyynyaluksella liikkuneet pelastajat löysivät muutaman sadan metrin päästä rannasta avannon, johon Matti oli uponnut.
Sukeltajat löysivät hänet pinnan alta parin metrin syvyydestä lyhyen etsinnän jälkeen hukkuneena. Mitään ei siinä vaiheessa ollut enää tehtävissä.
Sanna palasi jo noin viikon päästä töihin, vaikka shokkivaihe kesti useita viikkoja. Hän koki kuitenkin paremmaksi tehdä jotakin kuin ”vain olla” ajatustensa kanssa kotosalla. Tapahtunut oli järkyttänyt koko Vesilahtea. Siitä oli uutisoitu Lempäälän-Vesilahden Sanomissa ja Aamulehdessä.
”Kaikki tiesivät. Monet ehkä pelkäsivät kohdata minua, ja jotkut ajattelivat, että en voi olla ”niin pian” töissä. Asiakkaat ottivat tapahtuneen välillä puheeksi, eikä minun ollut vaikeaa puhua siitä. Monet alkoivat avautua myös omista vaikeista asioistaan ja menetyksistään.”
Niihin aikoihin Sannan parturi-kampaamossa käytiin paljon syvällisiä keskusteluja.
”Ja jotkut asiakkaat taas eivät ottaneet asiaa puheeksi lainkaan. Se oli hyväkin niin, oli ihan terveellistä puhua välillä ihan muistakin asioista.”
Toipumisen tie oli pitkä ja epätasainenkin. Ja toipuuko sitä rakkaan ihmisen menettämisestä koskaan täysin?
”Jotkut sanoivat, että pahin vaihe kestää vuodesta kahteen. Mietin, että miten ihmeessä selviän niin kauan. Pintaan tuli vihantunteitakin, olinhan aina varoitellut Mattia järven jäällä luistelemisesta, ja ollut asiasta huolissani”, Sanna kertoo.
Hautajaiset olivat yksi tärkeä etappi. Suuri merkitys oli myös ystävien ja läheisten joukolla.
”Serkkuni otti vapaata töistä pian Matin kuoleman jälkeen. Kävimme syömässä ja vietimme aikaa yhdessä. Se oli valtavan tärkeää.” Yksin Sannaa ei jätetty.
”Välillä piti jopa vähän toppuutella ihmisiä, koska vaikka arvostin läheisten tukea, halusin toisinaan olla myös ihan yksin”, Sanna myöntää.
“Joidenkin ystävien kanssa kirjoiteltiin pitkiä viestejä, jotka koin erittäin terapeuttisiksi.”
Heti tapahtuneen jälkeen tarjottiin myös kriisiapua Lempäälän terveyskeskuksesta.
”Minut suorastaan pakotettiin sinne kriisiryhmän järjestämään debriefingiin, meitä läheisiä oli siellä kymmenkunta. Jokaisen kohdalla koko päivä käytiin läpi. Vaikka ensin emminkin, oli kuitenkin erittäin hyvä, että menin sinne. Kokoonnuimme vielä toisenkin kerran hautajaisten jälkeen.”
Yksi tapa käsitellä surua oli kauniin muistoalbumin teko. Albumiin Sanna on tallettanut niin lehtien uutiset aiheesta kuin ystäviltä tulleet kortit ja muita muistojen aarteita. Siellä on myös valokuvia Matista. Sanna ja Matti olivat olleet pitkään yhdessä ja suunnitelmissa oli mennä naimisiin seuraavaa kesänä.
”Olimme varanneet jo kirkon, juhlapaikan ja pitopalvelun. Ei ehtinyt kuitenkaan tulla häitä, kun tuli hautajaiset”, Sanna sanoo hiljaa.
”Pappikin sanoi hautajaispuheessaan, että ilojuhlat muuttuivat surujuhliksi.”
Ikävä oli alkuvaiheessa rajua – ja monet arkiset asiat muistuttivat Matista.
”Muistan kun löysin pullon Matin käyttämää tuoksua, suihkautin sitä ilmaan ja nuuhkaisin. Mietin, että juuri tältä Matti tuoksui. Ja sen kun telkkarista tuli vaikka MotoGP:tä, jota Matti aina katseli – eikä Mattia enää ollutkaan”, kertoo Sanna esimerkkejä tilanteista, jotka nostattivat kyyneleet silmiin.
”Soitin myös Matin puhelimeen vain kuullakseni vastaajasta hänen äänensä”, hän tunnustaa. Matti oli kuollessaan vasta 40-vuotias, Sanna oli tuolloin 32 vuotta. Tapahtuneesta on nyt kulunut aikaa kahdeksantoista vuotta.
Matti on kulkenut mukana ajatuksissa ja unissa.
”Unet olivat alkuvaiheessa hyvin lohduttavia, koska niissä sain kohdata hänet. Saatan edelleen nähdä Matista unia, harvoin kylläkin. Olen joskus unessa sanonut hänelle, että et sinä tänne enää voi tulla, koska minulla on nyt uusi elämä”, Sanna hymyilee. Uudella elämällä hän tarkoittaa uutta parisuhdetta. Kun Matin kuolemasta oli kulunut reilu vuosi, Sanna kohtasi Sepon, joka oli ollut hänen ensirakkautensa. Aikoinaan elämä kuljetti heidät erilleen, mutta Matin kuoleman jälkeen he löysivät toisensa uudelleen.
”Seurustelu Sepon kanssa alkoi vauhdilla ja voimakkaasti, vaikkakin surutyöni oli vielä kesken ja ikävöin Mattia”, Sanna muistelee.
Sepolla oli kärsivällisyyttä kulkea rinnalla – ja ajan mittaan ikävä ja tuska laimenivat. Elämä jatkui. Sanna ja Seppo ovat edelleen yhdessä, nykyään naimisissa ja asuvat Akaassa. Siellä Sannalla on myös parturi-kampaamoliike.
”Nykyään muistelen Mattia lämmöllä, ja olen tasapainossa asian kanssa. En enää vuosiin ole ikävöinyt häntä siten kuin aluksi. Vaikka en olisi halunnut joutua kokemaan tällaista, niin tapahtuneen kautta olen pystynyt ymmärtämään paremmin muita läheisensä menettäneitä – ja olen kiitollinen siitä, että olen selvinnyt kaiken tämän läpi”, kuvailee Sanna tuntemuksiaan.
Jäljellä on muistot yhteisistä ajoista, ne eivät koskaan katoa mihinkään.
